Tietokonepelit kehittyvät melkoista vauhtia. Vaikka en itse ole kovin aktiivinen pelaaja, seuraan tilannetta sivusta mielenkiinnolla. Alalla mennään median mukaan kovaa eteenpäin.
Pelitin lisäksi Aamulehti on mielenkiintoinen tiedonlähde paljolti kiinnostavien kirjoittajiensa ansiosta. Sen jutuissa olen kiinnittänyt huomiota hehkutukseen uudenlaisten konsoli- ja PC-pelien esiinmarssista. Kari Salmisen visioissa en aina oikein jaksa pysyä perässä, mutta kun Kurkijärven Lassi väittää uusien pelien olevan jo lähellä oikeita ropeja, ei voi kuin huokaista. Hiukan apeana mietin, että oikeissa roolipeleissä uudistukset ovat kovin vähäisiä. Tuntuu, että perustaltaan nykypäivän rope on aivan sama kuin kymmenen vuotta sitten ilmestynyt, mitä nyt ulkoasu on hiukan parantunut.
Pelityypit ovat tietysti toisistaan poikkeavat, joten se selittää paljon. Tietokoneropet ovat useimmiten yhden pelaajan pelejä (joo, tiedän verkkopelit), oikeissa taas tarvitaan isompi porukka. Ja sen pitää olla porukka, joka nimenomaan pelaa yhdessä, eikä mätki toisiaan selkään saaliin toivossa. Tietokonepelit perustuvat sähköiseen tekniikkaan, jota on helppo kehittää. Ropeissa sovellettavien inhimillisten vuorovaikutustapojen kehittäminen sen sijaan ei ole kovin helppoa.
Itseäni harmittaa, että roolipelien suosio ei juuri lisäänny. En tiedä, onko ropeilu varsinaisessa laskusuhdanteessa, mutta totta vieköön paremminkin voisi olla.
Suurin vaikuttava tekijä on uusien pelaajien puute. Ajatelkaapa, mitä olisi ropemaailma ilman uutta Dungeons & Dragonia. Jos ei se olisi puhaltanut melkoista hönkää hiipuvaan hiillokseen, kuinka sammunut yleinen ropetilanne olisikaan?
Zombifikaatio etenee
Onneksi roolipelaaminen ei lopu koskaan. Se eroaa kuitenkin niin paljon muusta pelaamisesta, että sille on mahdotonta löytää riittävän kattavaa vastinetta. Harva muu pelaaminen vaatii ja edistää sosiaalista yhdessäoloa niin paljon kuin ropeilu. Tietokonepelejäkin voi pelata porukalla, mutta vaikka tekniikka toimii ja grafiikka rulaa, yhteenkuuluvuuden tunteessa lienee vielä parantamista jokaisen kököttäessä oman monitorinsa ääressä, mahdollisesti eri kaupungeissa, jopa maissa.
Futista, lätkää tai muita tosielämän pallopelejä pelataan tiiminä, mutta ne vaativat osallistujiltaan fyysistä osaamista ja niissä on monesti mukana turhan aggressiivista kamppailuhenkeä. Lautapelit ja keräilykorttipelit ovat osaltaan suosittuja ja niissä on paljon valinnanvaraa, mutta niissä on aina tuo sama kilpailuhenki, joka asettaa pelaajat toisiaan vastaan.
Roolipelin sosiaalisuudessa on vahva elementti, joka löytyy harvasta muusta pelityypistä: Ropeseikkailussa pelaajat ovat yleensä samalla puolella kamppaillen yhteisen vihollisen nujertamiseksi.
Vaikka sähköiset virtuaalimaailmat tarjoavat oikotien sankaruuteen, on roolipelissä parhaimmat mahdollisuudet tuntea jännitystä, osoittaa urheutta ja myös erilaisia tunteita. Todellista jännitystä peliin se, että seivata ei voi. Hätäisesti tehty väärä päätös voi johtaa peruuttamattomaan katastrofiin pelimaailmassa. Tunteiden esittäminen pelinjohtajana toimivalle tietokoneelle ei myöskään ole vielä ihan nykypäivää, vaikka kalpeita yritelmiä oikeaan suuntaan on toki nähty.
Meissä jokaisessa enemmän tai vähemmän piilevän pätemisen tarpeen pystyy kattamaan tosielämää helpommin ropemaailmassa. Lisäarvoa onnistuneelle suoritukselle antaa se, että sitä todistamassa ovat muut pelaajat. Se tuntuu silloin konkreettisemmalta ja arvokkaammalta kuin nätti loppuanimaatio tai pelkät nimikirjaimet TOP 10 -listassa. Lisäksi pelaaminen tarjoaa paitsi tilaisuuden yhteisten päämäärien saavuttamiseen ja sen tuomaan mielihyvään, myös mahdollisuuden huumoripitoiseen yhdessäoloon puhumattakaan roolipelaamiseen liittyvistä psykologisista tekijöistä.
