Eragon (Xbox 360, PS2) – Mäiske miehen tiellä pitää

Miekka kouraan ja mätöksi! Fantasia kuin fantasia, Stormfrontilla on paketti valmiina.

Stormfront Studios on viime vuosina erikoistunut fantasialisensseihin: ensin oli Lord of the Rings: The Two Towers (Pelit 11/2002, 78 pistettä), jossa mätettiin Keski-Maan örkkejä kahden ensimmäisen sormusleffan merkeissä. Sitten tuli Demon Stone (Pelit 10/2004, 70 pistettä), lähes samanlainen mättö mutta R.A. Salvatoren tarinalla ja Dungeons & Dragons -örkeillä.

Eragon jatkaa identtisellä mättölinjalla. Se perustuu samannimiseen elokuvaan, joka puolestaan perustuu Christopher Paolinin fantasiatrilogian ensimmäiseen osaan. En ole lukenut romaania, en nähnyt elokuvaa. Nyt lienee pakko tutustua ainakin leffaan, en nimittäin saanut pelin perusteella tolkkua juonesta, ja se häiritsee.

Ei sillä, että olisin innostunut hahmojen nimiä myöten kliseisen kuluneen tuntuisesta hömpästä. Maalaispoika Eragon löytää lohikäärmeenmunan ja tulee Valituksi, paha kuningas syö kaikilta pään, ajan pyörä pyörähtää. Kuva kotelossa, ääninäyttelijät ja pari tylsää minidokumenttia ovat kytkökset elokuvaan, välianimaatiot ovat pelifirman tekemiä eivätkä edes hienoja.

Laatu vastaan määrä

Eragonin viitisentoista kenttää, joista yksi on tutoriaali, toistavat samaa yksinkertaista kaavaa. Eragon ja partneri, jonka puikkoihin kanssapelaaja voi hypätä lennosta, etenevät putkessa. Kone ohjaa kameraa, joskus dramaattisiin ja usein typeriin kuvakulmiin, ja viholliset höökivät päin aalto kerrallaan.

On örkkejä, on hirviöitä, on vuorenpeikkoja, mutta vahvinkin peikko on Eragoniin verrattuna heikko. Kahdella lyöntinapilla, normaali ja kova, syntyy pari kolme liikeyhdistelmää, joita toistamalla vastustajat ennen pitkää joko kuolevat, tilttaavat tai tuupertuvat. Iskusta huumaantunutta örkkiä taotaan yhdellä ja samalla animaatiolla, jonka kestäessä uhrin ystävät odottavat kiltisti omaa vuoroaan. Tuupertunut lävistetään miekalla, johon tyssää tylysti hänen osuutensa lohikäärmeratsastajan legendassa.

Jousella Eragonille ei pärjää edes Legolas. Eragon ampuu joko sarjaa, jolloin nuolet kutittelevat örkkejä, tai tähtää nappia pidempään painamalla vastustajan heikkoon kohtaan: solttua päähän, kyklooppia silmään. Kaikki paitsi kypäräpäät vaihtavat osumasta hiippakuntaa, joten jousi on miekkaa mahtavampi.

Magia on tosin voimista suurin. Jo pelin alkupuolella Eragon oppii tuuppimaan ja vetämään muita taikavoimilla. Koska kentät ovat täynnä korkeuseroja ja jyrkänteitä, ei vastustajasta tönimisen jälkeen enää kuule. Tulipallo on vielä huvittavampi. Osuman saaneet muuttuvat sopuleiksi, jotka etsivät oma-aloitteisesti lähimmän jyrkänteen ja heittäytyvät kirkuen tyhjyyteen. Tulipallotaiassa on oma omituinen viehätyksensä.

Ajoittaiset puzzlet, mikäli niitä kehtaa puzzleiksi kutsua, ovat helppoja. Oikeaan paikkaan tähtääminen ja napin pohjassa pitäminen riittää, riippumatta ongelmasta. Hiiviskellä voi parissa kohtaa jos siltä tuntuu, itse tyydyin tappamaan kaikki, minkä jälkeen oli hiljaista eikä itseni tarvinnut olla näkymätön.

Lohikäärmeellä ratsastan, tuttuja paikkoja katsastan

Lohikäärmeratsastajana Eragonilla on duunin puolesta täysi lohikäärme-etu, Sapphira. Tavallisissa kentissä louharilla on taloja örkkien niskaan romauttelevan statistin virka, mutta jotkin tasot ovat omistettu kumppanille. Sapphira jakaa vastustajan sotavoimille kuolemaa ilmasta, hännällä ja tulihönkäyksellä.

Vaihtelu virkistää, mutta ei kauaa. Lohikäärmekentät ovat tajuttoman pitkiä ja puisevia. Ilman hypervarovaista lähestymistä koittaa pitkälle taaksepäin heittävä kuolema, joten lohikäärmeellä joutuu hinkkaamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen.

Koska olin jo vartin jälkeen nähnyt kaiken mitä Eragonilla on tarjottavana, vaihdoin vaikeustason helpoksi noin viidennessä kentässä. Ilman vaihdostakin olisin ollut valmis yhdellä istumalla, ja tästä ajasta louharilennot vastaavat ainakin kolmasosaa. Loppuun ehdittyäni pääni oli yhtä puutunut kuin takamukseni, joten kitisen yhtä paljon kokemuksen laadusta kuin sen kestosta.

Teknisesti Eragon on puolihuolimatonta, mitäänsanomatonta PS2-tasoa. Tehopoksilla teräväpiirrettynä maisemat ovat rujoja, jopa rumia. Kolmekuuskymppinen on tästä huolimatta ykkösvalinta alustaksi, koska latausajat ovat lyhyet ja mukana on kaksi lisätasoa. Näissä valot ovat värikkäämpiä ja toiminta tanakkaa, mutta ero ei ole suurensuuri.

Aivot ja arvostelukyky narikkaan, niin kyllä Eragonin läpi vääntää. Jos kuitenkin haluaa nauttia peleistään, parempia toimintaseikkailuja löytää joka puolelta.

59