Jos saa valita, Niko mieluummin haluaa kaiken selvästi selitettynä kuin taiteellisesti tulkinnanvaraisena, ja varsinkin pelit. Miksi Bioware samaan aikaan yliyksinkertaistaa pelejään, mutta lopettaa tärkeimmän sarjansa epämääräisen tulkinnanvaraisella tavalla, joka herättää yhtä paljon erilaisia selityksiä ja teorioita kuin Raamattu plus aloittaa massiivisen uskonsodan?

Erikoisia efektejä

Vihdoinkin tein henkilökohtaisen ME:n!

Kaikki kolme Mass Pökälettä on nyt pelattu läpi. Varsinaista fania minusta ei tullut, eikä ihme, sillä vaikka Mass Effect -trilogia on scifieepos, peleistä nauttiminen vaatii melkoisen dialogi- ja putkipelikestävyyden. Kerron nyt mässäilystäni, ja spoilereissa löytyy.

Taisteluasema Babylon

Ensimmäisestä Mässystä minulla jäi sellainen tunne, että maailma ja perusasetelma on kopioitu enimmäkseen Babylon 5:stä. Jos scifiä on nähnyt elokuvina, tv-sarjoina ja kirjoina, on aika selvää, että Mass Effectin maailmankaikkeus on koottu tutusta materiaalista, Galactica ja Maailmojen sota on kopioitu melkein sellaisinaan. Vain selvät Star Trek- ja Star Wars -vaikutteet puuttuvat, ne ovat liian tuttu ilmiö eikä kukaan halua herättää reaper-juristeja.

Kopi..kunnianosoitus ei ole paha juttu, koska Mass Effect keittää ainekset isossa padassa yhteen tehden niistä ikioman jatkumonsa. Sääli, että Mass Effectin maailma aukenee vain lukemalla ruudulta pitkiä tekstimassoja tai käymällä hitaita keskusteluja. Varsinkin ykkösessä animaatiobudjetti poltettiin vasta lopputaistelussa, jossa pelaajalle sanotaan: ”Kiitos kun kuljetit pelin tähän asti, annas me hoidetaan loput.” Tai no saahan animaatioelokuvaa seuratessaan tehdä ainakin yhden merkittävän päätöksen.

AD&D Effect

Mass Effectien varsinainen pelillinen anti on kauniisti sanottuna vaatimatonta. Ne ovat avaruuspukuun puettuja fantasiapelejä, jossa magiaa kutsutaan ”biotiikaksi”, ja tuli-, sähkö-, jäänuolet ja vastaavat ovat ammuksia. Parhaat palat näytetään joko animaationa tai kuitataan dialogissa.

Ykkösessä näkyy vielä Biowaren roolipelitaustaa, hyvässä ja huonossa. Sankarin kaverit seisovat keskellä käytävää ja panevat menemään. Joka tehtävään oli pakko upottaa ajelua painottomalla vaahtomuovilaitteella. Kakkonen antautuu ja on suojautumiseen perustuvaa räiskintää ja taikomista putkessa. Jotta meno ei olisi liian sujuvaa, vastapainoksi heitetään mukapelaamista planeettaskannailussa ja nopeasti nähtyjä ylihelppoja minipelejä. Viimeisessä osassa meno on jo suoraan Gears of Waria, satunnaista eteenpäin-vivun vääntöä lukuun ottamatta. Minipelit on dumpattu.

Mikä puuttuu? Avaruustaistelu. Tarkoitan jotain melko yksinkertaista taktista viritystä, jossa Normandialle osoitetaan maaleja (aluksia, alusten alijärjestelmiä) ja vaihdellaan taktiikoita puolustus–hyökkäys-akselilla.

Jonkun näköinen avaruustaistelu olisi virkistänyt pelkkään perusräiskintään luottavaa peliä. Hommahan meni naurettavaksi: jos Shepard menee ostamaan maitoa, samaan kauppaan on eksynyt Cerberuksen iskuosasto ostamaan suklaata. Kakkosessa skannasin planeettoja ihan vain saadakseni jotain vaihtelua.

Mass Effect 3:ssa olin jo niin täynnä simppeliä suojaräiskintää, että jaksoin kerralla enää tunnin kahden sessioita, riippuen siitä, paljonko sessio sisälsi ammuskelua ja taikavoimia ja paljonko jotain mielenkiintoisempaa.

Unohdettu sankari

Mass Effectit ottivat minusta työvoiton. Ensinnäkin videopeliksi Mass Effect on selvästi keskivertoa paremmin kirjoitettu. Lainattu tai ei, kokonaisuus on koherentti. Dialogia on minulle liikaa, mutta kaikkea ei pakoteta lukemaankaan.

Shepard lienee tarkoituksella luonteeton. Hän on puiseva ja vailla minkäänlaista huumorintajua. Mass Effectin muu hahmokaarti on ainakin visuaalisesti mielenkiintoinen, mutta rujoimmankin alienin sisällä on pieni ihmisamerikkalainen. Huomasin nopeasti, etten halunnut puhua niiden kanssa yhtään enempää kuin peli vaati.

Hahmoja mielenkiintoisempaa on heidän kohtalonsa Shepardin tekemien päätösten seurauksena. En pelannut mitään keinotekoista roolia, vaan reagoin Mitä Niko tekisi -logiikalla. Seurauksena kolmannessa pelissä minulla oli tosi vähän kavereita. Se, kuinka päätökset vaikuttavat läpi kolmen pelin, on vilpittömän hatunnoston arvoinen ja pelin kevyesti suurin porkkana. Seuraukset olivat jopa tarpeeksi dramaattisia oikeasti väräyttääkseen jotain jossakin. Kunhan Shepard vielä pystyisi tekemään vääriä päätöksiä, homma toimisi vielä paremmin. Tali sentään otti lentävän lähdön, kun annoin getheille luvan tappaa hänen nilkkikansansa.

Sääli, että hahmokatraassa sorretaan tärkeintä hahmoa, se jopa kuolee kahdesti. Enkä välittänyt, vaikka itkin kun alkuperäinen Enterprise syöksyi Genesiksen ilmakehään tai kun uudelta Galacticalta lopullisesti katkesi selkäranka. Aina Star Trekin päivistä alkaen scifisarjan avaruusalus on kuulunut hahmokaartiin, Normandyn käsittely paikallisbussina on häpeällistä.

Ykkösessä se on vain saapuu–lähtee-pätkissä vilahtava kulkuneuvo, joka vasta loppuanimaatiossa saa koulutustaan vastaavaa työtä. Kakkosen aluksi alus, joka ei merkitse mitään, tuhotaan. Ja herätetään henkiin uutena samannäköisenä versiona. Mutta näyttämölle ei vieläkään ole asiaa kuin parissa välianimaatiossa. Kolmosessa on täysi sota päällä, silti Normandy ei edelleenkään joudu taisteluun.

Kyllä minä niin petyin lopetukseen

Minua Biowaren tavaramerkki, hahmojen väliset romanssit, ei kiusaa, mutta ei sen enempää kiinnosta kuin kiihota. Ilmeisesti siksi, etten vaivautunut riiaamaan ketään kahdessa ekassa Mässyssä, tuntui että Mass Effect 3 veti johtopäätöksiä. Kaidan ja sukkulapilotti tekivät kaiken muun paitsi makasivat sängylläni ruusu hampaissa. Luulin, että James kuuluu samaan pakettiin.

Sen enempää uteliaana kuin kokeiluhenkisenä varmuusriiasin Samantha Traynoria, ja sen päätöksenä kohtasin Mass Effect 3:n kuuluisan huonon lopetuksen. Samantha pelaa väärässä joukkueessa. Onneksi toimittajiin voi aina luottaa.

I did it my wayyyy

Lopussa Shepard viimeisillä voimillaan kohtasi reapereiden komentajan. Se oli jokaiselle tuttu Star Trekien vakiovieras, immateriaalinen lähes jumalankaltainen muinaisen rodun edustaja, joka kohteliaasti käyttää ilmiasuna Shepardin päästä löytyvää pakkomielteeksi noussutta poikaa, ”Ensimmäisen yhteyden” pettymyslopetuksen hengessä.

Kunnon jumalalogiikalla reaperit käyvät aina keräämässä liian edistyneet sivilisaatiot ennen kuin nämä päästävät synteettisten elämänmuotojen evoluution liian pitkälle, jolloin ne vähemmän kehittyneetkin biologiset elämänmuodot menevät. Muistuttaa kovasti suosikkini Michael Moorcockin visioita: selvästi Lain reaperit vastaan Eternal Champion Shepardin tällä kertaa edustamaa Kaaosta. Ja kuten toiset Eternal Championit, varsinkin Dorian Hawkmoon ja Erekosë, myös Shepard joutuu tekemään kaiken muuttavan, vähemmän onnellisen valinnan.

”Valitse, Shepard! Tuhoa kaikki keinotekoiset oliot, ja tulevaisuudessa teidät oliorukat väistämättä tuhotaan! Tai hallitse keinoelämää niiden kuninkaana!” (Jolloin Shepard digitoidaan siihen tarvittavaan tähtipojan formaattiin, kuten video näyttää.)

Tuhosin tietysti keinoelämän, Maa jäi sentään jollain tavalla henkiin. Tuhoenergia käytti hyppyportteja kuin virus ja levittäytyi loppugalaksiin ylikuormittaen ja käräyttäen portit samalla. Onneksi ne eivät varsinaisesti räjähtäneet.

Se oli minun Shepardini tarinan päätös. Elementit olivat tuttuja, detaljit jäivät ehkä hämäriksi, mutta lopetuksen henki oli videopeliksi hyvä. Eniten pidin siitä, ettei se nollannut maailmanlopun äärimmäistä taistelua Babylon 5:n Varjosodan tapaan. Tuhot olivat hirvittävät, voittajien laivaston jäännökset jumissa Maan kiertoradalla, intergalaktinen aika on ohi. 

Mutta sivilisaatioiden raunioissa ne henkiin jääneet ihmiset, asarit, turianit ja muut käärivät hihat. Sheppe ei kuollut turhaan, ja se on tärkeintä.

Palpatine on tyytyväinen

***Jäin ihmettelemään vain Normandyn osuutta lopussa, enkä malta odottaa, miten Bioware sen selittää. Sitten katsoin ’tubesta loput loput. Vain synteesi oli typerä, mutta ei sen typerämpi kuin leegio Star Trekin DNA-sekoiluja, onneksi minun pelissäni se ei ollut vaihtoehtonakaan. On selvää, että jollain tavalla jokin meni dramaattisesti pieleen, ja ainoa tapa julkaista Mass Effect 3 oikean kvartaalin aikana oli leipoa lopetus käytettävissä olevasta matskusta. Mässyn kolmessa loppuvaihtoehdossa ainakin 80 prossaa animaatiopätkistä on samoja.

Pelin lopputaistelun jälkeen tutustuin netissä riehuvaan Suureen Lopputaisteluun. Tyhmä minä.

Kieltämättä Bioware saa syyttää vain itseään, kiitos haastatteluissa annettujen väärien lupausten. Vaikka vain hölmö uskoo haastatteluja, on vaikeaa syyllistää ketään, jos tuottaja vähän ennen ilmestymistä kertoo, että ”It’s not even in any way like the traditional game endings, where you can say how many endings there are or whether you got ending A, B, or C.”

Sinänsä oikeutettu suuttumus muuttui aika nopeasti itseään ruokkivaksi, vihan ja massaliikkeen voimalla kasvavaksi jihadiksi. Se jatkuu ainakin Biowaren selitys-dlc:n julkaisuun asti, jonka jälkeen se väistämättä roihahtaa uudelleen. Toivottavasti Bioware oikeasti tajuaa, että nyt piru vie väännetään rautalankaa eikä jätetä mitään tulkinnan varaa. Ikävä kyllä veikkaan, että silloinkaan Ainoan Totuuden Kirkko ei hyväksy Biowaren selityksiä, jos ne ovat ristiriidassa sen omien kanssa. Jos Shepard näyttää muuttuvan huskiksi tai portti näyttää räjähtävän, turha selittää!

 Kiitos Bioware! Poltin noin 50–100 tuntia ihan mielenkiintoiseen, noin 85 pisteen pelikokemukseen. Kiitän myös teitä, johnshepardit ja janeshepardit, kun valitsitte sen vaihtoehdon, jossa halu tehdä jatkossakin Mass Effect -luokan kunnianhimoisia valinta–vuorovaikutus-projekteja hävisi vihanpunaiseen räjähdykseen, leviten ympäri peligalaksia.

Normandyn ovesta ilmestyy enää putkiräiskintöjä.