Loppu lähestyy, suurkatastrofi uhkaa kaikkea elämää. Onneksi Eschalon-trilogian päätösosa ehti ilmestyä, ennen kuin rytisee.
Viime aikoina retroropettamisen ystäville on sadellut kaikenlaista herkkua. Mutta yksi tyylisuunta unohtui, se Ultimoiden edustama avoimeen fantasiamaailmaan heittäytyminen.
Ei ihme. Videopelien historiaa opettava professori Michael Abbott (www.brainygamer.com) on kertonut, että nykypelaajalle Ultima nelonen voisi yhtä hyvin olla alieneiden suunnittelema, niin vieras on sen pelidesign. Siinä pelaaja vain nakataan pelimaailmaan. Pelin ymmärtäminen on täysin pelaajan käsissä, ilman quest-listaa ja automaattikarttaa, tutoriaalin tilalla vain fyysinen manuaali, joka pitää lukea.
Eschalon-trilogiassa perusfilosofia on aika lailla sama, mutta ergonomisesti sata metriä helpommin ymmärrettävänä plus tehtävälistalla ja kartalla. Kaksi edellistä osaa kelpasivat jopa pikkuavatarilleni, joten ei näissä enää naavapartaa tarvita. Tietysti tämä päätösosa ei ole oikea aloituspaikka tuleville eskalooneille. Jos ykkönen tuntuu liian karulta, kakkosessa kaikki loksahti jo hyvin paikoilleen.
Jatkuu viime pelistä
Kun pelastin Thaermorin tauraxeilta, loppupahis The One tuuttasi minua energiasäteellä. Mutta kuoleman asemasta se heittääkin minut ajassa viikon eteenpäin, Wylderanin mantereelle.
Nietzsche on väärässä: se mikä ei tapa, ei tee minua vahvemmaksi. Se pyyhkii pois nimeni, kokemukseni, koko entisen elämäni! Höh, turhaan säästin kakkos-Escun loppuseiviä neljä vuotta! Kolmannessa osassa on lopun tuntua. Massiivinen mullistus lähestyy ja kaksi osapuolta taistelee lopputuloksesta. Se ken hallitsee neljää crux-kiveä, määrittelee, tuleeko Eschalonille tuho vai pelastus. Se ei vain ole ihan selvää, mikä on mikä.
Onneksi taru pääsi maaliin, mikä ei ollut kirkossa kuulutettua. Eschalon Ensimmäinen (2008) julkaistiin aikana jolloin indiepelejä tehtiin ilman Steamin ja Kickstarterin antamaa turvaköyttä. Eschalon Book II ilmestyi 2010, ja silläkin oli vaikeuksia. Siitä asti olen odottanut tätä päätösosaa, joskin ihmettelen, mikä tässä kesti.
Aloitan jälleen pohjalta, miekan ja magian sekakäyttäjänä. Jos minun Eschalonini menevät aina samalla tavalla, niin menee myös Thomas Riegsickerilla, aina 1024x768-resoluutiota myöten. Voisin vaihtaa Eschalon II -arvosteluuni sarjanumeron ja juonenkuvauksen. Vade retro, satanas!
Orakuri puri
Mutta jos peli on hyvä, pitääkö sitä muuttaa vain muuttamisen ilosta? Ei. Eschalonissa on pelimaailma mallillaan, sen klassinen yhdistelmä taistelua, tutkimista, puzzleja ja hahmonrakentelua toimii kuin tauti. Keskustelua on vähän ja sekin on asiaa.
Pelaaminen on ainakin puolivapaata. Heti alusta alkaen ollaan omillaan, tutkitaan alueita niin maan päällä kuin sen alla. Vieläpä sen verran vapaasti, että melkein joka paikkaan pääsee jotain kautta, joskin hirviöiden taso määrittelee, minne kannattaa mennä. Hirviöt ovat yleensä juuri sopivan vaikeasti tapettavia, mikä saattaa johtua myös omasta liian joka paikan höyläksi rakennetusta sankarista.
Maailmassa on vuorokausisykli ja sääkin vaihtelee, eikä se ole vain kosmetiikkaa. Sade vaikeuttaa jousella ampumista mutta tehostaa sähkötaikoja.
Pelimekaniikaltaan Eschalon on sikäli ajan hengessä kiinni, että koko maailma pyörii pelaajan ympärillä. Peli on vuoropohjainen, mutta siten, että aina kun pelihahmo liikkuu (tai tekee jotain), koko maailma liikkuu, ihan kuin Ultimoissa aikanaan. Luonteva systeemi yhdistää tosiajan ja vuoropohjaisuuden hyvät puolet.
Graafisesti Eschalon on kuin Sean Connery: se näyttää vanhalta, mutta samalla ajattoman hyvältä, enkä pysty haukkumaan pelin ulkoasua vaikka yrittäisin. Monella muulla ei samaa ongelmaa varmasti ole.
Isona minusta tulee puistoalkemisti
On vapauttavaa seikkailla yksin, ilman että täytyy nukuttaa Timo Taikuria tai ostaa Viljo Varkaalle uudet nahkarensselit. Vapaana sieluna en silti halua, että alter egoni jumittuu yhteen vaihtoehtoon, onneksi Eschalonissa sankarille on uravaihtoehtoja. Vaikka alussa valitaankin luokka, pelihahmostaan voi muokata mitä haluaa.
Siinä on omat niksinsä. Kunnon ammattilainen pihtaa kokemuspisteiden löysää jakamista siihen asti, että paikallistaa kouluttajat. Niiltä kannattaa ostaa skillien halvat alkutasot, sitten buustata niitä kaksi tasoa kertakäyttöisillä oppikirjoilla, ja vasta sitten alkaa upottaa niihin pelaamalla tienattuja tasoja. Itse muistin tämän liian myöhään.
Esimerkiksi alkemisti on ammatti, joka ei onnistu vain perusopinnoilla. Pitää panostaa myös keräilykulttuurin tuntemiseen, sillä kolmosen harvoihin uudistuksiin kuuluu se, että ruoan, veden ja alkemian raaka-aineet kerätään maastosta vauhdissa, ei leiriyön päätteeksi. Sen verran taas jänistin, että en kytkenyt nälkää ja janoa päälle.
Yhden miehen ekokatastrofi
Sankari on sankari kaikille muille paitsi Eschalonin ekosysteemille. Kaikki, mikä liikkuu asutuskeskusten ulkopuolella, tapetaan. Eschalon ei tunne jatkuvan luomisen teoriaa, joten elämästä siivotut alueet myös pysyvät siivottuina.
Taistelu on eleganttia, kevyesti taktiikalla sävytettynä. Joka aseella voi tempaista voimalla, mutta ohi, tarkasti, mutta naarmuttaen ja välissä on niin sanottu normaali tyyli. Siinä vaiheessa, kun henki roikkuu lihassa noin pisteen varassa, torjuntamoodi panostaa kaiken puolustautumiseen. Uutta kolmosessa on taitotaso kympissä käyttöön tuleva spesiaalihyökkäys. Esimerkiksi miekalla osuu automaattisesti ja samalla torjuu kaikki seuraavan kierroksen iskut, plus bonuksena lyövät vihut ottavat vahinkoa.
Jousi töräyttää laukauksen, joka vahingoittaa asetta, mutta osuu automaattisesti ja tekee kolminkertaisen vahingon. Eschalonille tunnusomainen jousihippa, jossa sankari juoksee ja sopivain väliajoin ampuu takaa-ajajaa, saa ihan uuden käänteen. Superlaukaukseen vaihdan jouseen parhaan nuolen ja taktiikaksi voiman, jolloin viholliselta kilahtaa kivasti pisteitä.
Elementaali-ja jumalmagiaa (siis velho ja pappistaiat) hoituvat mallikkaasti. Karski soturikin oppii elämää helpottavia perustaikoja matalilla perustasoilla, mutta mahtavaksi James Gandalfiksi haaveilevan pitää rakentaa hahmonsa ajatuksella. Panssarissa pitää tinkiä ja manaa pitäisi tulla siihen tahtiin, ettei kuulu vain tsuh kun pitäisi kuulua firebaaaaaaalll!
Käsitteellisen selkeyden euforia
Pidän Eschaloneista puhtaasti siksi, että niissä on kaikki tarpeellinen eikä mitään turhaa. Pelisysteemi on toimiva ja luonnollinen, pelin ainekset ovat oikeat ja uuden alueen korkkaaminen on jännittävää. On salapaikkoja ja puzzleja, joista osa jäi taas ratkaisematta. Arkkuarpajaisissakin voi voittaa puhdasta roskaa, tai kuten minulle kävi, taikahaarniska joka kelpasi koko pelin ajaksi. Tosi alhainen nilkki seivaa ennen avausta ja lataa niin kauan että arkusta löytyy jättivoitto. Jos tämä pahuus houkuttelee, arkkujen sisällön voi lukita.
Ehkä tärkein Eschalonin avuista on se, ettei kukaan pidä minua koko aikaa kädestä, mutta suunta on silti koko ajan kuin luonnostaan selvä.
Mutta ei Eschalon III mikään nappilopetus ole. Maailma tuntuu pienemmältä ja tyhjemmältä, joten pelissä on välillä turhaa tyhjäkäyntiä ja maastossa lompsimista. Taitaa se olla edeltäjäänsä lyhyempikin, sillä kun pamahdin loppupeliin, se tuli minulle täytenä yllätyksenä. Siinä vaiheessa kun löydät Alundarin, ala harkita niiden kesken jääneiden questien läpivetämistä.
Mutta ilokseni minä tätä jälleen pelasin ja karheaa poskeani pitkin valui kyynel, samaa vauhtia lopputekstien kanssa. Mistä lisää vastaavaa pelattavaa?
Toivossa on hyvä elää. UbiSoft kaivoi Might & Magicin varastosta, ja katson kateellisena, kuinka Ultiman ikäisiä JRPG-klassikoita restauroidaan uusille konsoleille. Heitän siis kolikon toivomuskaivoon ja toivon: ”Electronic Arts, julkaise Ultima IV:sta uusi versio, joka ottaa huomioon nykypelaajien kyvyt!”
iPadissani AppStore avautuu kuin itsestään. Ei! Ei! Eiiiiiiiiiiiii!
PC, saatavilla Mac, Linux
Basilisk Games
Versio:1.0
Minimi: 1 gt RAM
Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX560 Ti (1GB GDDR5)
Moninpeli: Ei
Ikäraja: -
84
