Voiko rooliseikkailu, jossa ei käytetä miekkoja, sädekanuunoita tai väkivaltaa olla kunnon seikkailu?

Japanilaisen Arika-tiimin Everblue 2 on kolmiulotteinen sukellussimulaatio, jonka ympärille on kasattu köykäinen roolipeli. Roolipeliosuus hoidellaan saarella, jossa jammailevia ihmisiä klikkailemalla saa kuulla heidän elämästään ja vastaanottaa tehtäviä.

Seikkailun sankarina pärskii Leonardo Delfino, sukeltaja-guru, joka on menettänyt onnettomuudessa varusteensa ja taitonsa, mutta selvinnyt hengissä pienelle saarelle Karibianmerellä. Juoni, jos sitä kehtaa siksi tituleerata, seuraa sukeltamisesta innostuneen Amigos-klubin kivistä tietä kohti menestystä. Amigot kilpailevat ilkiöfirma SeaDrossin kanssa sukellushommissa ja selvittävät joutessaan merirosvoaarteen arvoitusta.

Kahtia jakautuneen pelin sukellusosio on se mielenkiintoisempi puolisko. Kun aloituspiste on valittu laivan tehojen mukaan, pääsee molskahtamaan veteen ja ihastelemaan mereneläviä. Vesistö on tulvillaan erilaisia kaloja ja uipa seassa meduusoita ja kilpikonniakin.

Sukeltamiskokemusta häiritsee kaksi asiaa: näkyvyys kirkkaassa vedessä on naurettavan lyhyt ja Leo sukeltaa aina pohjaa pitkin. Ylöspäin ei voi nousta, mikä polttoleikkaa lohkareen sukeltamisen illuusiosta.

Apuvälineenä seikkailussa on happitankin ja räpylöiden lisäksi piipittävä kaikuluotain, jolla etsitään uponneita tavaroita ja aarteita. Tavaroita ei näe paljaalla silmällä, joten ilman luotainta käteen jää vain kourallinen hiekkaa. Luotain pitää virittää tunnistamaan eri materiaaleista tehtyjä tavaroita.

Ahti suo antejaan

Merestä noukitut kamat voi kiikuttaa arvioitavaksi ja myyntiin. Alussa Leo ei erota kahvikuppia seinäkellosta, mutta kerran arvioidut tavarat tunnistetaan automaattisesti. Tienatulla rahalla voi ostaa parempia varusteita, parannusjuomia ja pelin edetessä vaikka oman talon.

Selkärepun koko määrittää sen, kuinka paljon ja kuinka isoja tavaroita voi onkia mukaansa. Reppua voi ylikuormittaa, mutta painavat tavarat verottavat energiaa, ja sen loppuessa lähtee henki.

Saaren asukit antavat sukeltajaässälle tehtäviä, jotka vaihtelevat kalavalokuvien napsimisesta erilaisten kokoelmien, kuten taide-esineiden metsästämiseen. Yksinkertaiset tehtävät ovat hauskoja, sillä peli jakaa monenlaisia palkkiota onnistumisista.

Tehtävissä voi koota oman valokuva-albumin ja akvaarion, saada eriskummallisia varusteita ja titteleitä, perustaa musiikkistudion ja päästä mukaan huutokauppaan. Kerääjäluonteeseeni vetoavaa pientä tilpehööriä on hervottomat määrät, mutta kaikki on pohjimmiltaan yksinkertaista. Esimerkiksi studiossa ei voi tehdä sen kummempaa kuin kuunnella pelin musiikkiraitoja.

Roinamäärä ei peitä sitä, että pelin rooliseikkailuosuus on kevyttä tekoa. Tapahtumat etenevät keskusteluja lukien, ja useimmiten ongelmat ratkaistaan puhumalla tietyssä järjestyksessä ihmisille. Mitään järisyttäviä valintoja ei pääse tekemään, eikä etenemisen kanssa tule ongelmia.

Titanicin jäljillä

Parasta on hylkyjen tutkiminen. Suuria ja hienoja hylkyjä on yli viisi ja niistä löytyy tavallista arvokkaampaa tavaraa. Laivanraatojen lisäksi mukana on myös kolmikerroksinen lentokone.

Hylyissä sukeltaessa Leo on taskulampun ja automaattikartan varassa. Valokeila heittää realistisia varjoja ja käytävien koluaminen on komean tunnelmallista. Luksusristeilijän juhlasalin katettujen pöytien välissä sukeltaminen on aavemaisen kiehtovaa, ja pimeydestä esiin lipuva ihmispatsas hätkähdytti ensimmäisellä (no, toisellakin) kerralla.

Pelin yleiseen kiltteyteen kuuluu, että laivanraadoissa ei kellu turvonneita ex-matkustajia, mutta rapistuneet näkymät ovat yhtä kaikki jännittäviä. Toisin kuin merellä, hylkyjä tutkiessa liikkuminen on kolmiulotteisen vapaata, ja heikolle näkyvyydelle on pimeydessä hyvä syy.

Vedenalaisista vaaroista suurin on hapen loppuminen. Ruudulla näkyvästä mittarista näkee happitilanteensa, ja paremmilla tankeilla voi sukeltaa yhtäjaksoisesti yhä pidempään ja syvemmälle. Avomerellä hukkuminen ei pääse yllättämään, mutta hylyissä tilanne on toinen. Kun uloskäynti on kaukana ja happea enää pari pykälää jäljellä, paniikki iskee oikeasti, ja unohdan vain vatkaavani ohjaustatteja.

Happikadon ja vedenpaineen lisäksi vaarana ovat myrkylliset eliöt ja hait, jotka mieluusti haukkaavat sukeltajan potkaa. Valkohait ovat loppujen lopuksi aika rentoja venkuloita ja pientä varovaisuutta noudattaen pelissä ei juuri voi kuolla.

Molskis ja loiskis

Tyyliltään Everblue 2 on hyväntahtoisen naiivi. Dialogi aiheuttaa spontaaneja hyrskähdyksiä: hahmot syleilevät puhuessaan maailmaa ja toisiaan nousuhumalatyyliin. Ilkeät hahmot osoittautuvat lopulta katuviksi ja väärinymmärretyiksi, joten pumpulionnellisuus huokuu joka raosta. Itse asiassa meno on niin ylilyövää, että siihen suhtautuminen vaatii erityistä ponnistusta, mutta asennesorvauksen jälkeen seikkailu sujuu hymyssä suin.

Äänet koostuvat sukellusreissulla pelkästä hengityslaitteen kohinasta ja veden pulputuksesta. Maalla pauhaavat neljä pannua kahvia kitanneen hissimuusikon kootut teokset. Vaikka pää meinaa haljeta, jalka vispaa väkisin tahtia ja teemat tunkevat uniin.

Everblue 2 on kaksijakoinen kokemus. Toisaalta se on yksinkertainen ja helppo, mutta samalla kiltti ja rento ote yhdessä kiehtovan hylkyjentutkimisen kanssa riemastuttavat kyynikkoakin.