Fable Anniversary – Minä, Fäbä Sankarleissön

Kerron teille sankarin tarun,

yhden pojan kohtalon karun,

lastinaan oli suuri taakka,

jonka kantoi loppuun saakka.

Noin kymmenen vuotta sitten Peter ”Satusetä” Molyneux lupasi Fablen mullistavan roolipelit. Xbox Ekalle ilmestynyt Fable (Pelit 11/2004, 82 pistettä) ei lunastanut läheskään kaikkia Molyneux’n lupauksia, mutta toiminnantäyteinen ja huumoripitoinen fantasiaroolipeli oli ihan viihdyttävä paketti. Vuotta myöhemmin pc:lle ilmestynyt The Lost Chapters paranteli peliä sieltä täältä ja pidensi seikkailun mittaa parilla tunnilla. Fableen on ilmestynyt myös pari virallista jatko-osaa ja joukko spin-offeja.

Fable Anniversary ei ole enempää eikä vähempää kuin kauniimpaan pakettiin kääritty versio The Lost Chaptersista. Tarina ei ole muuttunut, myös ääninäyttelijät, musiikki ja dialogi ovat samoja kuin vuosikymmen sitten. Grafiikka ja animointi ovat HD-kuosista huolimatta hieman vanhahtavan näköisiä, mutta pieni suttuisuus ei pilaa pelinautintoa.

Iän karttuessa huomaa, että joskus, joskus aika kultaa muistot. Pelkäsin, että sisäinen kyyninen kriitikkoni riehaantuu palatessani Albioniin, mutta onneksi niin ei käynyt.  Satumainen seikkailu viehättää edelleen.

Sankari ja suuri kohtalo

Fablen päähenkilö on poika, jonka perhe surmataan heti tarinan alussa. Nassikka pestataan Albionin sankariakatemiaan, josta hän valmistuu teini-ikäisenä sankarinalkuna. Töitä ei tarvitse hakea, koska Albionia uhkaa pelottava ja voimakas pahis, joka liittyy myös sankarin perheen kuolemaan. Tarina etenee vauhdilla ja on varsin mustavalkoinen: hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Juonen avainkohdissa myös sankarin on tehtävä vaikeita valintoja, jotka määrittävät hänen kohtalonsa.

Alun koulutusvaiheen jälkeen Albionissa saa liikkua vapaasti, vaikka pääjuoni kuljettaakin sankaria varsin tiukassa putkessa. Ensimmäisessä Fablessa ei ole niin paljon sivutehtäviä ja -aktiviteetteja kuin jatko-osissa, mutta samalla sen fokus pysyy paremmin olennaisessa. Tiukempi kokonaisuus ja selkeämmät linjat ovat tärkeitä syitä, minkä takia ykkös-Fable on mielestäni trilogian paras peli.

Suurin ero Anniversaryn ja alkuperäisen Fablen välillä on kontrolleissa, jotka on viilattu nykyaikaisemmiksi. Jos on pelannut jatko-osia, kolmijako on tuttu. Y-napilla ammutaan jousipyssyllä, X heiluttaa miekkaa ja B tekee taikoja. Liikevalikoiman täydentävät torjunta ja väistökierähdykset. Vastustajiin voi puolestaan lukittua painamalla vasemman liipaisimen pohjaan.

Sujuvassa taistelujärjestelmässä on ainoastaan yksi ongelma: vastustajaan lukittuminen toimii aivan liian epäluotettavasti. Välillä kamera lukittuu väärään (yleensä kaukaisimpaan) vihulaiseen, toisinaan lukitun kohteen vaihtaminen ei onnistu lainkaan. Myös jousipyssyllä osuminen on toisinaan turhauttavan hankalaa. En vaadi sankarin olevan Legolasin tasoinen jousimies, mutta luulisi sen osuvan edes paikallaan kököttävään lintuun parin metrin päästä.

Taistelutaitojen monipuolinen hyödyntäminen on tärkeää, sillä vastassa on kirjava joukko rosvoja, lähitaistelijoita, maageja ja peikkoja. Miekka ja magia ovat jousipyssyä mahtavampia. Jotkut loitsut ovat suorastaan ylitehokkaita, kun ne yhdistää hyviin lähitaistelutaikoihin. Esimerkiksi pitkälle kehitetty ajanhidastustaika ja hyvät miekkailutaidot ovat tappava yhdistelmä.

Pirunsarvet, viikset vai kokovartalotatuointi?

Molyneux lupasi Fableen elävän ja hengittävän maailman, tapahtumat muistavat tekoälyhahmot ja ikääntyvän päähenkilön. Näistä lopulliseen peliin tiensä löysi ainoastaan jälkimmäisin. Sankari ikääntyy ja harmaantuu kokemuksen karttuessa.

Loogisesti kykyjen kehittyminen on sidottu niiden käyttämiseen. Lähitaistelutaidot kehittyvät miekkaa heiluttamalla, jousipyssyllä ampumisen jalo taito opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta ja velhon kaapuun kasvetaan tekemällä taikoja. Kokemuspisteitä jaetaan liiankin avokätisesti, sillä taitavasta miekkamiehestä voi kehittyä myös mahtava velho.

Kokemus näkyy suoraan sankarin ulkomuodossa ja ruumiinrakenteessa. Raskaan miekan heiluttaminen kasvattaa habaa, maagia ympäröivät erilaiset aurat ja hänen taikaefektinsä ovat näyttävämpiä. Arvet koristavat taisteluissa karaistuneen sankarin kasvoja, hyvät teot palkitaan enkelimäisellä sädekehällä, kun taas kyläläisiä huvikseen teurastavalle (anti)sankarille kasvaa komeat pirunsarvet.

Sankaria voi muokata muillakin keinoin. Hahmolleen voi valita erilaisia hiustyylejä, partamalleja ja tatuointeja. Muokkausvaihtoehtoja on vino pino, mutta radikaalillakaan ulkonäöllä ei ole käytännössä mitään pelillistä vaikutusta. Rakkaudella työstetty naamakarvoitus ja vartalotatuoinnit jäävät sitä paitsi peittoon, jos vetää ylleen levyhaarniskan. Toisaalta tehtävät voi suorittaa halutessaan vaikka alasti. Sankari saa itse asiassa lisää mainetta ja kunniaa, jos uhoaa väkijoukolle ennen tehtävää hoitavansa keikan nakuna. Ilmeisesti Molyneux kannattaa naturismia!

Fablen maailmassa voi tehdä monenlaisia asioita: piereskellä vastaantulijoille, uhota kiusanhengille, syödä itsensä läskipalloksi, esitellä hauista potentiaaliselle kumppanille, mennä naimisiin ja erota. Pieruhuumori ja yleinen hölmöily viihdyttää hetken, ja nonverbaalista kommunikointia hyödynnetään jopa muutamissa tehtävissä. Kaikesta huolimatta velmuilu jää lopulta kovin pieneen rooliin.

Sankari, terveytesi on heikko

Fablen audiovisuaalinen anti viehättää edelleen. Tallusteli sitten syksyisissä metsissä tai hiiviskeli hyytävällä hautausmaalla, tunnelmaa tihkuva fantasiamaailma imaisee syövereihinsä. Ympäröivät luonnonäänet ja erilaisten otusten karjahdukset terävöittävät aistit. Erityisen papukaijamerkin ansaitsee pelin paisutteleva klassinen musiikki, joka on yhä ilo korville. Ääninäyttely on mainiota ja antaa Fablen hahmokaartille persoonallisuutta. Pahan Jack of Bladesin ääni huokuu kylmyyttä, Areenan mestari Thunder on määrätietoinen ja itsevarma.

Huumori on merkittävässä roolissa Lionheadin seikkailussa. Eräässäkin tehtävässä vastustajani uhosi ”olen aivan eri maata kuin aiemmat uhrisi, en ole mikään avuton vanha ukko”, kunnes sankari työnsi miehen tylysti maahan ja lävisti hänet miekallaan. Hyväntahtoinen naljailu näkyy jopa Xbox-saavutusten nimissä, jotka vilisevät populaarikulttuuriviittauksia.

Anniversary toimii teknisesti muuten hyvin, mutta takkuava ruudunpäivitys aiheuttaa ajoittaista ärsytystä. Kun ruudunpäivitys notkahtaa kesken kiivaan taistelun, ärräpäät lentelevät ympäri olohuonetta. Onneksi pelin kamera ja kontrollit toimivat erinomaisesti. Suuntavaisto säilyy hankalimmissakin tilanteissa, kun kuvakulma pysyy hyvin aisoissa ja riittävän kaukana toiminnasta.

Pienet tekniset ongelmat ovat vain pisara meressä, sillä viihdyin Albionissa aivan yhtä hyvin kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka Lionhead tallaa tuttuja fantasiapolkuja, Fablen satumaailma tempaisee edelleen mukaansa. Suoraviivainen kasvu- ja kostokertomus toimii yksinkertaisuudestaan huolimatta, luonteva taistelujärjestelmä on helppo ottaa haltuun ja satumainen grafiikka miellyttää silmiä.

Vuosienkin jälkeen Fablesta paistaa läpi Lionheadin rakkaus peliinsä. Roolipeli on työstetty lämmöllä ja intohimolla. Seikkailu ei ehkä ole kovin pitkä, mutta matka Albioniin on ikimuistoinen.

Fableista parhain on saanut arvoisensa kasvojenkohotuksen.

 

Arvosteltu: Xbox 360

Lionhead/Microsoft

Versio: arvostelu

Moninpeli: ei

Ikäraja: 16

 

 

87