Koska Sadun sankari ei kuole koskaan, valintapelin kassissa on hauskuus vatupassissa.
Pelastatko varmalta kuolemalta yhden ystäväsi vai joukon tuntemattomia? Fable III -toimintaseikkailun dramaattinen alku on vasta alkusoittoa, jatkossa sen kysymykset sukeltavat ihmisluonnon syviin syövereihin. Hyvittääkö tarkoitus keinot? Onko hyvää tarkoittaneilla lupauksilla mitään arvoa, jos vaakakupissa on seitsemän miljoonaa henkeä? Onko näillä valinnoilla oikeasti väliä? Ja riittääkö pelkkä fiilis pelin selkärangaksi?
Olipa kolmannen kerran rakastetun satusetä Peterin keksimä Albionin valtakunta. Tattered Spire -tornin uhka torjuttiin 50 vuotta sitten, nyt Albionissa soivat teollistumisen alkutahdit. Fable II:n sankari sai lapsia, joista vanhempi, Logan, on nyt Albionin kuningas. Ja julma tyranni. Hänen pikkuveljensä (tai siskonsa) nousee kuningas Logania vastustavan vallankumouksen johtohahmoksi, ja ennen pitkää kunkuksi (tai kunkuttareksi) kunkun paikalle. Useimmat sadut ja pelit päättyvät siihen, mutta Fable III vasta lisää kierroksia: tuoreen kuninkaan on lyötävä pimeyden ydin, tai kaikki, aivan kaikki, kuolevat.
Kruunajaisten jälkeen moraalia vainoaa valtion kassaan kilisevä kulta, jolla Albionin puolustus viime kädessä rahoitetaan. Kova käteinen lisää karikatyyrimäisten valintojen painoarvoa: tehdäänkö hylätystä tehtaasta varoja verottava koulu vai tuottoisa bordelli? Kun vaakakupissa keikkuu miljoonia (virtuaali)elämiä, asiat eivät enää ole mustavalkoisia.
Miksi nollista ja ykkösistä koostuvilla elämillä on mitään arvoa? Koska ne eivät jää pelkiksi tilastoiksi: Albionin eloisat ihmiset puhuvat runsaasti ja heidän kanssaan tehdään kaikenlaista kivaa, solvauksista seksiin. Teknistaiteellisesti vakuuttavat kulissit vahvistavat omalta osaltaan satumaista tunnelmaa ja tunnesidettä: maisemat, ihmiset, esineet ja asiat ovat kutkuttava yhdistelmä viktoriaanista Englantia ja jälkipotteriaanista steampunk-romantiikkaa. Ja kaikkea kiillottaa huumorin kosketus.
Kirotut tontut
Fable III on fiilistelypelaajan taivas, sillä monipuolisten juonitehtävien ja lukuisten sivukeikkojen ohella vapaamuotoisia houkutuksia piisaa melkoisesti. Kun kaupunkeja ja niitä yhdistävää villiä erämaata tutkii pintaa syvemmältä, joka puolelta löytyy aarrearkkuja ja sankarin koiran osoittamia kaivuupaikkoja. Tehtävät avaavat erilaisia kiltasineteillä ja saavutuspisteillä kromattuja keräilytavoitteita, joihin on helppo uhrata pieni ikuisuus. Sankaria solvaavat riivatut puutarhatontut ovat ehdottomasti hupaisin keräilykohde. Niitä saattaa olla ihan missä tahansa ja ne kerätään ampumalla. Ilman tonttujen äänekästä naljailua niitä olisi usein mahdoton havaita.
Tunnelmointiin tuodaan lisäväriä aikaisempaa kattavammalla tiimipelillä samalta ruudulta tai netin välityksellä. Tuntemattomien seura on aina tuntemattomien seuraa, mutta kaverien kanssa Albionin tonkimisesta saa enemmän irti. Toimintaan pääsee mukaan omalla hahmollaan ja vierailija saa pitää tienaamansa rahat ja roinat, mutta tehtävien automaattinen tallennus toimii vain isännällä. Perinteisen toimintatiimin ohella sankarit voivat muun muassa mennä naimisiin, tehdä mitä naimisissa tehdään ja bisnesyhteistyötä päälle. Tiimityö venyttää jonkin verran latausaikoja maisemien synkkaamisen takia.
Puutteet ovat onnistuneeseen kokonaisuuteen nähden pieniä. Ihmettelin eniten toimintonamiskaa ympäröivää sädekehää, joka kertoo valinnan hyvyyden tai pahuuden etukäteen. Se on täysin tarpeetonta. Toinen särö timantissa on loppumatsin antikliimaksi, josta odotin jotain eeppisempää puolivälin hyytävän yllätyksen takia.
Julkaisun kanssa on tainnut olla kiire, sillä pikkubugit iskivät satunnaisesti. Yksi vaimoistani hukkui muuton yhteydessä, maisemien päivitys vetää välillä nykimisvaihteen päälle, sivuhahmon toimintovalikko jumittui ja reitinhaku temppuili satunnaisesti. Mikään näistä ei pilannut peli-iloa.
Pahuuden akseli
Sankari suunnittelee seuraavaa siirtoaan tuntemattomassa paikassa sijaitsevassa tukikohdassa, jonka teleportti aktivoituu vain kuningasperheen maagisella sinetillä. Tukikohta on käytännössä äärimmäisen visuaalinen pausevalikko, sillä sinne pääsee salamannopeasti mistä vain, milloin vain. Paikan isäntä on John Cleesen lupsakkaasti tulkitsema hovimestari Jasper, joka auttaa aseiden, vaatteiden ja varusteiden valinnoissa. Tukikohdan karttapöytä nopeuttaa matkustamista, sillä jokainen jalkapatikassa tavoitettu paikka on jatkossa vain teleporttauksen päässä.
Sankarin matkustustavoista ja aikomuksista riippumatta konfliktit ovat väistämättömiä. Maanteitä vainoavat nälkäiset susilaumat, puheliaat bandiittijoukot ja pelottavasti ärjyvät balverine-ihmissudet. Luolissa ja muissa loukoissa lymyävät kiiluvasilmäiset luurankomiehet, pulskat hobbes-peikot ja bonuksena kummitukset.
Helppoa kuin heinänteko
Viholliskohtauksista varmistuu, että Fable on fiilistelypelaajan taivas, sillä haastetta pelissä ei juuri ole. Vihollisten tappaminen ei ole sankarin työtä, vaan siihen pystyy ihan kuka vain. Magialle, lyömä- ja tuliaseille on oma näppäimensä. Hyökkäyksen suunta ja tyyli riippuu vasemman tatin suunnasta ja painalluksen pituudesta. Yksinkertainen napinpainelu taipuu yllättävän monipuolisiin taistelutoimintoihin, kuten aluevaikutusloitsuihin, viileisiin iskusta vainaa -sivalluksiin ja torjuntaan. Jatkuva liike, kierähdysväistöt ja tulipallot kaatavat ennemmin tai myöhemmin mitä tahansa, joten taistelut eivät stressaa kankeatakaan videopeliveteraania.
Sankari ei edes kuole, sillä vihollisen reppanat pystyvät ainoastaan tyrmäämään hänet. Tyrmäykset sentään jättävät arpia sankarin hipiään, plus nollaavat seuraavaan kiltasinettiin oikeuttavat pisteet. Kiltasinetit avaavat sokean näkijän, Theresan, road to rule -ulottuvuuden sumuisella tiellä lojuvia tärkeitä kykyarkkuja. Taisteluiden lisäksi kiltasinettejä jaetaan parhaimmillaan kymmeniä kerrallaan tehtävien palkkioina.
Vaikka Fable iski minuun todella hyvin, vaikeustaso tai sen puute on filosofisempi kysymys. Helppous ei perinteisesti ole toimintaseikkailulle hyve. Vähentääkö se sitten Fable III:n arvoa, että läpäisin sen ilman ainuttakaan ”kuolemaa”? Minusta ei, sillä Fable III ei rakenna kiksejään tiedon ja taidon, vaan elävän maailman ja kiinnostavien moraalisten valintojen varaan. Vaikka ne eivät täysin toimikaan, pelkästään yrittäminen on jo mielenkiintoista. Noin parinkymmenen pelitunnin ajan Lionhead näyttää tyylikkäästi, ettei giljotiinin terän tarvitse roikkua sankarin kaulalla, jotta tarina olisi jännittävä. Ja eivätköhän haastavaa roolipelikokemusta kaipaavat osaa jo pysyä Albionista poissa.
Fable III:n pelillinen anti on pitkälti sitä samaa kuin kakkososassa, eli helppoa peruspelaamista kromattuna brittiläisellä huumorilla, rikkaalla maailman detaljoinnilla ja runsaalla annoksella kikkailua. Minulle se on kuin interaktiivinen iltasatu, joka tarraa tiukasti kiinni mielikuvitukseeni eikä päästä irti edes lopputekstien jälkeen.
Sen pituinen se.
87
