Jos pelin vaikein vihollinen on ohjaustuntuma, jossain on menty pahasti metsään.
Olen varttunut Nikulan kylässä Kaustisella, aivan raviradan kupeessa. Sain lapsuusvuosinani yliannostuksen paitsi kansanmusiikista myös kaikenverisistä karvaformuloista. Nyt kopukat tungeksivat pelikonsoliini, totolapuilla paikatut haavat lapsuudestani revitään taas auki. Eikö mikään ole enää pyhää?
Uusimman Fablen avainroolissa on iänkaikkisen vanha kopukka ja nuori Gabriel, joka eksyy koninsa kanssa kiertolaisheimostaan. Kun myrsky rikkoo sillan ja torkuilla ollut vätys jää raunioiden toiselle puolelle, alkaa retki, joka panee koko Albionin satuvaltakunnan kohtalon vaakalaudalle. Vaakalaudalla on myös oma kärsivällisyys, kun vallankumouksellinen liiketunnistus yrittää tulkita penkissä istuvaa raviohjastajaa.
Lähtö hylätään
Uusinta Fablea on mainostettu ensimmäisenä Kinect-ohjattuna roolipelinä. Lionheadin kunnianhimoisena tavoitteena on naittaa peliharrastajalle tarkoitettu konsoliropellus liiketunnistukseen, mutta tuotos menee kiitolaukkaa metsään. Lopputulos on Dragon Agen huiskutusversion asemasta hahmonkehityksellä höystetty raideräiskintä, joka kovasti yrittää olla enemmän kuin osiensa summa. Kinectoinnin suurin oivallus on peliasento, sillä tätä tuotosta saa onneksi pelata istualtaan.
Tarunhohtoinen poniajelu jakautuu kahteen osaan. Ensin puikotetaan heppaa, sitten räiskitään taikavoimilla pahikset permannolle. Kohkaamista höystetään kevyellä hahmonkehityksellä ja minipeleillä. Hevosten on syytä olla sydäntä lähellä, sillä omaa konia hoidetaan kyllästymiseen saakka.
Hevosen kepittäminen on paperilla yksinkertaista hommaa. Persus liimataan tiukasti penkkiin ja aletaan vedellä ohjaksista. Jos kaakin haluaa kääntää oikealle, oikeaa kättä vedetään kohti kehoa ja vasenta työnnetään ulospäin. Homma sujuu ihan kuin oikealla hevosella, tai niin peli vakuuttaa. Minulla ei ole empiiristä tietoa asiasta.
Hepassa on kolme vaihdetta, turbo pannaan karvaformulassa päälle ruoskimalla. Napakka kahden käden ranneliike vaihtaa käynnin raviksi ja tarvittaessa laukaksi. Ajokki osaa myös kiitolaukan, mutta nitronappia ei voi hakata miten sattuu. Jos kiitolaukkamittari kuluu loppuun, verot on maksettava hevosen terveydestä. Kaakki pysähtyy, kun kädet nostetaan pystyyn. Vetämällä tassut kohti rintaa kopukka vaihtaa pykälää pienemmälle vaihteelle.
Kun hevoskontrollit ovat hanskassa. ohjastaja saa käsiinsä maagiset tumput, joilla loitsitaan viholliset pois päiviltä. Oikeasta kädestä irtoaa sininen energiapallo, vasen käsi taitaa tarttumisloitsun. Tasonnousujen yhteydessä taidot päivittyvät ja tarttumisloitsulla voi esimerkiksi napata kahta vihulaista kerralla riveleistä.
Taikavoimia käytetään heittelemällä tyhjää, joten salvaa kannattaa varata pelipisteen viereen. Muutaman tunnin huiskimisen jälkeen tassuja taatusti kolottaa, vaikka monotonista lahtaamista piristetään loitsuja hyödyntävillä, yksinkertaisilla pähkinöillä.
Sankari osaa myös torjunnan. Vasen käsi vedetään naaman eteen, jolloin päähahmoa kohti heitettyjen kilujen pitäisi kimmota takaisin. Ennalta määrätyissä paikoissa myös sivuttaisaskeleet onnistuvat nojaamalla vasemmalle tai oikealle. Näin siis teoriassa.
Meetwurstia
Ohjaus on pidetty simppelinä, mikä on hyvä juttu. Kaikki tarvittava pysyy kirkkaana mielessä ja touhussa on oma logiikkansa. Homma ei silti mene niin kuin Strömsössä, sillä peli takeltelee jo omien perustemppujensa kanssa.
Hevosen ohjastamiseen on hankala saada tuntumaa, kun vedoille ja työnnöille ei saa minkäänlaista vastusta. Kun ilmaa kiskoo ja tuuppii, kaakki kääntyilee miten sattuu. Toisinaan tuntuu siltä, että hevonen kääntyy vaikka kolikon päällä, toisinaan turpaa ei saa millään osoittamaan kohti oikeaa menosuuntaa. Kolhuista ja rymistelystä maksetaan terveyspisteillä, ja vaikka radat ovat yksinkertaisia esteputkia, kolareilta ei välty.
Ohjaustuntuman puute näkyy myös loitsinnassa. Vihuja on hiton hankala saada jyvälle, joten taikavasamat usein lentävät ihan mihin sattuu. Yritin kitkeä kontrollifiboja ahkeralla kalibroinnilla, mutta en tullut säädöistä huolimatta hullua tarkemmaksi. Osuvaa, sillä paras taktiikka taisteluissa pärjäämiseen onkin huitoa kuin heikkopäinen. Loitsujen tehoa rajoittava manamittari ja lopulta oman fysiikan rajoitteet torppaavat tämän suunnitelman.
Peli ei ole millään tavalla haastava, sillä viholliset lönköttelevät ruutuun etanavauhtia ja aina on riittävästi aikaa reagoida. Silti homma menee toistuvasti vihkoon ja voimasanat täyttävät huushollin. Lionheadin olisi kannattanut panostaa ääniohjaukseen, sillä suomalaisten muinaisjumalien nimillä toimiva kuolemattomuusloitsu olisi taatusti pannut vauhtia pelaamiseen.
Paikoin ohjaus pelittää niin kuin pitääkin, mutta ennemmin tai myöhemmin pakka leviää totaalisesti. Viis vihollisista, tässä pelissä taistellaan tekniikkaa vastaan. Se voittaa kun hevonen juoksee korjausliikkeistä huolimatta metsään tai pelottoman sankarin kohtaloksi koituu yksi mitättömän pieni mörriäinen.
Mainiosti käsikirjoitettu tarina ja oikeasti sympaattiset hahmot jäävät puolivillaisen liiketunnistuksen jalkoihin. Se hevonenkin on oikeasti ihan mukava kaveri, vaikka tosimies ei luonnollisesti tätä myönnä edes aseella uhattuna.
Ongelmia ei olisi, jos vaihtoehtona olisi vanha kunnon padiohjaus, jota tuettaisiin Kinectillä. Jos toiveet olisivat hevosia, köyhätkin ratsastaisivat eivätkä ajaisi kärryillä.
Fable4: Päähenkilö Gabrielin ja mystisen Näkijän välinen dialogi on kirjoitettu hyvin.
Fable5: Kun Gabriel saa taikalapaset, peliin tulee kahmalokaupalla lisää haastetta. Tassuilla viskotut loitsut eivät koskaan osu kahta kertaa samaan kohteeseen.
60
