Fallout 3:n toinen lisäosa on edellistä parempi. Siinä kerrotaan, miten töissä jaksaa totaalisen sodan aiheuttamassa taantumassa.
Ydintuhon jälkeisessä maailmassa ei ole kivaa. Vielä ikävämpää on olla siellä orjana. Suorastaan superikävää on, kun lisäksi kärsii taudista, joka johtaa tuskallisiin epämuodostumiin ja eläimelliseen hulluuteen. Mutta sellaista on elo entisessä Pittsburghissa, joka nykyään tunnetaan nimellä The Pitt – loukoista vihoviimeinen.
Fallout 3:n perusversio sisältää käymättömiä korpimaita niin käsittämättömän määrän, että vain sitkeimmät soturit ovat niissä kaikissa käyneet. Siinä on The Pittin perusdilemma: miksi lisää, kun entistäkään ei ole ehtinyt näkemään. Perusjuonikaan ei etene, koska reitti uuteen urkenee vain kun lataa tallennuksen ennen pääpelin päätöstä.
Tornitalojen varjossa
Pittsburgh selvisi ydinpommien suorilta osumilta, joten siellä on tavallista ehyempiä taloja ja tehtaita. Kaupungin tunnelma on ilahduttavan urbaani ja likaisen teollisuuden sekä kärsivien orjien seurauksena myös perin painostava. Diktatuurissa elävä eristynyt keskus kuluttaa orjia kuin citymaasturi löpöä, mutta taustalla on myös jalo aate ihmiskuntaa auttavan lääkkeen kehittämisestä. Lisäosan suurimmat päätökset joutuukin tekemään moraalisen epävarmuuden vallassa, mikä on hienoa.
The Pitt on neljän–viiden tunnin looginen kokonaisuus, jonka alussa pelaajalta viedään varusteet, muttei lopullisesti. Kun haasteet on setvitty, mestoille voi palata parin pikkutehtävän perässä. Alueen pahikset skaalautuvat pelaajan mukaan, mutta tason 18 pyhimyksellä kaupungin koluaminen oli ilman tussareitakin vähän liian helppoa. Haastetta etsivä vääntäköön vaikeustason täysille.
Lisäalueen mukana seuraa nippu uusia hahmoja, vihollisia, tehtäviä, aseita ja muuta roinaa. Automaattikirves on uudistuksista brutaalein: pyörivällä terällä varustettu yli-iso sauvasekoitin tekee niin selvää jälkeä, että pelin ikärajan voisi nostaa yhdeksääntoista.
Lisää draamakuningattaria!
The Pitt on suunniteltu kiehtovasti: rapistuvaa keskustaa halkoo ruostuvasta metallista rakennetut rampit ja kulkusillat, paksu, myrkyllinen savu riekalehtii kattojen yllä ja sulattamon kuumuus hikoiluttaa kotisohvallakin.
Tunnelma on kohdillaan, mutta draama ei. Fallout kolmosen heikkous on asioiden esittämisen banaalius. Tunteikkaitakaan kohtauksia ei dramatisoida, pateettisuutta tihkuvien ympäristöjen potentiaali hukataan hahmoon sidotulla kuvakulmalla ja keskustelut ovat väsyneen monotonisia. Bethesdan kannattaisi varastaa parit dramaturgit vaikkapa Rockstarilta. The Lost and Damnedin ääninäyttelyn ja ohjauksen jälkeen irtonaisia repliikkejä lukevat pökkelöt tuntuvat harrastelijamaisilta.
The Pitt on ensimmäistä lisäosaa Operation: Anchoragea (Pelit 3/09, 73 p) paremmin rytmitetty, mutta peruspelin holtiton sisällön määrä nakertaa edelleen lisäsisällön mielekkyyttä. Loukossa on kuitenkin hauskaa: se on sen verran erillinen ja itsenäinen kokemus, että perusongelmat voi työntää mielestä ja keskittyä fiilistelyyn.
Huhti–toukokuun taitteeseen tähdätty lisäri Broken Steel lupaa viedä juonta eteenpäin. Jo on aikakin.
79
