Maailma on tuhoutunut ydinsodassa. Se on pieni taka-askel ihmiskunnalle, mutta jättiharppaus postapokalyptiselle toimintaroolipelille.
Valitse elämä, työ, ura ja faktio.
Valitse helvetin iso pyssy, panssariluoteja, robottikoira ja PipBoy-rannetietokone.
Valitse kympin terveys, alhainen säteilymyrkytys ja satasen terveydenhoito.
Valitse säkillinen pullonkorkkeja.
Valitse implantti. Valitse ystävät.
Valitse nahkahaarniska ja siihen sopiva kypärä. Valitse motellihuone kassakaapilla.
Valitse tee-se-itse-tavarat ja ihmettele sorvin ääressä, kuka oikein olet.
Valitse sängyllä makoilu kuunnellen tylsiä ja puuduttavia radiojuontoja, samalla kun terveyspisteesi palautuvat tunnissa.
Valitse varastelu elämän loppuun saakka.
Elä loppuun saakka säälittävässä kasinotornissa, joka ei ole muuta kuin häpeäksi robottiarmeijalle, jolla olet korvannut entiset liittolaisesi.
Valitse tulevaisuutesi. Valitse Uuden Kalifornian Tasavalta.
Päätin olla valitsematta Tasavaltaa, valitsin jotain muuta. Ai miksi? Ei ole mitään syytä. Sillä mihin tarvitaan syitä, kun on taskut täynnä jettiä?
Mies, joka ampui Robert Housen
Sanonnan mukaan se, mitä tapahtuu New Vegasissa, jää New Vegasiin. Matalaan hautaan kuolemankielissä hylätty kuriiri päättää toisin. Ihmepelastautumisen jälkeen kasvoihin ammuttu kova kundi päättää jäljittää pahantekijänsä. Kuriirin kuoleman kielistä elävien kirjoihin paikannut maalaistohtori tuntuu vilpittömältä, mutta ampumatapausta todistanut roboskoobari vaikuttaa hieman epäilyttävältä. Mikä Goodspringsin kylässä tyhjänpanttina pyörivä peltilehmipoika oikein on miehiään?
Paikallisia jututtamalla selviää, että ampujat eivät todellakaan olleet paikallisia, vaan ilmiselviä kaupunkilaisgangstereita New Vegasin paheiden pesästä. Ilmaisia drinkkejä saluunassa vaatineet retkut eivät totisesti pitäneet kynttilöitään vakan alla, heidän jäljittämisensä on suorastaan lapsellisen helppoa, mitä nyt taival tuppukylästä New Vegasiin on aika pitkä. Matka vain pitenee, kun reitillä jumiutuu selvittämään milloin mitäkin selkkauksia. Kaikkinensa minulta taisi tuhraantua neljätoista tuntia peliaikaa kasinokaupungin porteille. Näin siitä huolimatta, että kuumottavasta vankilakapinasta ja monesta muusta vastaavasta tilanteesta kävelin kylmästi ohi. Johonkin piti vetää raja.
Atomiaseiden polttamassa maailmassa ei ole paljon pelastamisen arvoista, joten eteenpäin mennään kostonhimon voimalla. Tarinan lähtökohdat eivät ole mielenkiintoisimmat mahdolliset, sillä tyhjänä tauluna aloittavaan päähenkilöön samaistuu vasta tuntikausien pelaamisen jälkeen. Juonen punainen lanka löytyy vasta New Vegasiin saapuessa, kun pelinappulana kohdeltu kuriiri kohottautuu aavikon valtapelien vaa’ankieleksi. Sankarin valtapyrkimykset ovat hieman hämärästi motivoituja, mutta ystävien ja vihollisten valinta ja pelin sallimat takinkäännöt lisäävät laimeasti käynnistyvään tarinaan kummasti mielenkiintoa.
Kuvittelin puoltavani Falloutissa järjestäytynyttä yhteiskuntaa eli länsirannikolta kohti sisämaata levittäytyvää Uuden Kalifornian Tasavaltaa. Pyrkimysteni ja käytännön tekojeni välillä oli kuitenkin valtaisa ristiriita. Asetuin kerta toisensa jälkeen pienen ihmisen puolelle kaiken maailman sortajia ja auktoriteetteja vastaan. Kuriiristani kuoriutui yhden miehen muutosliike, joka näytti pelottomasti keskisormea rikollisille, kapitalisteille, kenraaleille, tyranneille ja loppupeleissä jopa demokratialle. Se oli kapinaa suoraan sydämestä, sillä mitään järkeähän koko pelilaudan nurin kääntämisessä ei ollut. Tekoni ja niiden seuraukset kuitattiin pelin lopussa Ron Pearlmanin karulla jälkipuheella. Moni asia oli muuttunut, mutta kohti parempaa tuskin mikään.
Valintojeni valossa otaksuisin, että Fallout New Vegas kestäisi toisenkin läpipeluukerran.
Haaste revolverisankarille
Edellistä Falloutia pelanneet ovat New Vegasissa välittömästi kotonaan. Pintapuolisesti tarkastellen uutuutta voisi luulla pelkäksi Fallout 3:n länkkärivaikutteiseksi lisäosaksi. Stetsoneista ja kuudestilaukeavista huolimatta tummasävyiset rauniomaisemat, rääsyiset kylänmiehet ja pysäytyskuvilla höystetyt taistelut tuntuvat kaikki entuudestaan tutuilta. Olihan Fallout 3 koukuttava silloin pari vuotta sitten, mutta herranen aika, joudunko minä pelaamaan tätä samaa uudestaan? Alkuinnostuksen sijaan minua vaivasi alkukyllästyminen, jouduin suorastaan patistamaan itseäni eteenpäin. Sinnittely ei ollut turhaa, sillä New Vegas voitti minut vähitellen puolelleen.
Pelihahmon väsymystä, nälkää ja janoa mittaavaa hardcore-moodia lukuun ottamatta Fallout: New Vegasilla ei ole kovin paljon lisättävää edeltäjänsä pelisuunnitelmaan. Puhtaasti tunteella ajatellen Vegas on silti lähempänä Black Isle Studiosin alkuperäisten Fallout-pelien henkeä kuin liian monta taiteellista vapautta ottanut Bethesda Softworksin Fallout 3. Eroa voi selittää vain tekijätiimin vaihtumisella.
New Vegasin tekijätiimin, Black Isle Studiosin raunioille perustetun Obsidian Entertainmentin menneisyys on täynnä huteja ja hiomattomia timantteja. Hiomattomuus paistaa läpi myös New Vegasista, mutta vielä enemmän läpi paistaa vahva Falloutin perimä. On mahdollista, että Obsidian on yksinkertaisesti kykenemätön tekemään aitoa mestariteosta, mutta myönnettävä se on, että heillä on Fallout verissä. New Vegas on paremmin käsikirjoitettu ja juonilinjoissaan vivahteikkaampi peli kuin Fallout 3 konsanaan.
Vivahteikkuuden aistii erityisesti pääjuonesta, joka on kiemurainen vyyhti tehtäväkokonaisuuksia ja toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Kaikkien kaverina ei voi seurustella loputtomiin, ennemmin tai myöhemmin sankarin on poltettava siltoja takanaan. Osa vaihtoehdoista tekee todella kipeää. Tunsin käteni suorastaan sidotuiksi, kun minulta vaadittiin kokonaisen Brotherhood of Steelin ritarikunnan tuhoamista. Enhän minä nyt sellaista suostu tekemään!
Pelaajan mainetta mitataan jokaiselle ryhmittymälle erikseen. Välien huonontuessa väki aukoo päätään ja kauppiaat kieltäytyvät palvelemasta, viimeisen niitin jälkeen sankari voidaan ampua tavattaessa. Hyvälle tyypille tyrkytetään alennuksia ja turvataloja levähdyspaikoiksi.
Maa vuorten takana
Pelin tapahtumapaikka on likimääräinen mukaelma ydinsodan runtelemasta Nevadan osavaltiosta. Pelialueen keskipiste on luonnollisesti New Vegas, jonka tunnistaa vaivatta esikuvakseen. Kaupunkia ympäröi rapistuneiden valtateiden halkoma Mojaven autiomaa. Se on autiomaata vain nimellisesti, sillä pelissä se on täynnä pieniä kyliä, hylättyjä huoltoasemia, erämaamökkejä, väestönsuojia ja muita vierailun arvoisia paikkoja.
Mojaven laidalla kuohuu ydiniskuilta säästynyt Hooverin pato, jonka hallinta on Uuden Kalifornian Tasavallalle elämän ja kuoleman kysymys. Padon tuolla puolen väijyy pelätty Caesarin legioona. Entisistä barbaariheimoista muodostettu sotajoukko on Keskilännen mahtavin voima, kuin uudelleensyntynyt Rooman valtakunta hassuine päähineineen päivineen. Legioonaa johtava Caesar on pelin vaikuttavin hahmo, Hegeliä ja latinaa sujuvasti siteeraava, pesunkestävä hirmuvaltias. Hän visioi New Vegasista uutta Roomaa itselleen.
Karskin filosofikeisarin kaltaiset väriläiskät ovat New Vegasissa valitettavan harvassa. Suurien persoonallisuuksien sijaan maailma on ladattu täyteen ikävystyttäviä perusperttejä ja aavikkoritvoja ja heidän jonninjoutavia jorinoitaan. Dialogi ei ole varsinaisesti kelvotonta, mutta sitä on aivan liikaa. Keskusteluita ei voi oikein hypätä ylikään, sillä kaikista sivutehtävistä ei jää lokimerkintää – ne vain pitää muistaa aiemmin käydyistä keskusteluista! Piirre on sanalla sanoen ärsyttävä.
Pelin tekninen hiomattomuus, vaikka se kuuluukin Falloutien perinteeseen, ärsyttää vielä enemmän. Puoliksi lattian sisälle uponneet tai ikivanhoista tapahtumista virheellisesti jankuttavat pelihahmot voisi vielä kuitata hymähdyksellä, mutta puuduttaviksi venyvät latausajat ja pelin kaatuilu aiheuttavat jo keskivaikeaa harmistusta. Mikä pahinta, kaatuilutahti vain yltyy pelin loppua kohden. Kaikeksi onneksi peli jumittaa lähinnä latausruuduissa, joten haitat on helppo minimoida säännöllisesti pelitilannetta tallentamalla. Eiköhän Obsidian korjaa nämä vauhdilla.
Toimintapelimäisistä taisteluistaan Fallout New Vegas saa sentään puhtaat paperit. Taktikointi kuitataan toiminnan pysäyttävällä VATS-moodilla, jossa voi rauhassa tähdätä vihollista päähän, jalkaan tai vaikka asekäteen. VATS-hyökkäysten jälkeen viholliset sitten röpötetään hengiltä kuin räiskintäpeleissä ikään. Tähtäämistä ei enää sotketa päähenkilön roolipeliominaisuuksilla, kyyrystä ampuessa lyijy lentää tasan sinne, minne jyvä näyttää. Kipeimmät osumat palkitaan poikkeuksellisen roisilla väkivallalla. Hidastetut lähikuvat silpoutuvista vihollisista onnistuvat jatkuvasta toistosta huolimatta hätkähdyttämään. Noin muuten New Vegasissa ei voi puhua mistään erityisestä visuaalisesta loistosta.
Fallout New Vegasin tekniset puutteet harmittavat, mutta eivät niin paljon, että pelikokemus olisi pilalla. Päinvastoin, Mojaven autiomaa osoittautui niin vetovoimaiseksi mestaksi, että pelituokioni venyivät tuon tuosta pikkutunneille asti. Deadline-paineissa puristin pelin läpi tasan 40 tunnissa. Tyylikkäänä eleenä New Vegas pamauttaa ruudulle selkeän varoitusikkunan, kun pelaaja on astumaisillaan viimeiseen, pelin päättävään kujanjuoksuun. Se on erittäin huomaavaista, sillä kuriirin seikkailut on loppuratkaisun jälkeen seikkailtu.
* * * * *
Koska olet E.R.I.T.Y.I.N.E.N.
Fallout-pelien ytimessä ovat Tim Cainin, Jesse Heinigin ja Chris Taylorin kehittämät SPECIAL-roolipelisäännöt. Elegantin yksinkertainen, mutta silti riittävän erilaisia hahmoja tuottava säännöstö on käytössä myös Fallout New Vegasissa.
SPECIAL on lyhenne, joka kattaa pelihahmon tärkeimmät ominaisuudet. Ne ovat Strenght (voima), Perception (tarkkaavaisuus), Endurance (kestävyys), Charisma (karismaattisuus), Intelligence (älykkyys), Agility (notkeus) ja kaikkeen mahdolliseen vaikuttava Luck (onni). SPECIAL-ominaisuuksia mitataan yhdestä kymppiin.
New Vegasin hahmonluonnissa pelaaja saa sijoittaa spesiaaleihinsa yhteensä 40 pistettä, mikä riittää nippanappa keskivertojannuun (kaikki ominaisuudet vitosia ja kutosia). Pisteytyksellä on kauaskantoiset vaikutukset, sillä ominaisuudet säilyvät läpi pelin melko muuttumattomina.
Varsinainen hahmonkehitys perustuu taitojen (Skills) ja etujen (Perks) kartuttamiseen. Sankari ansaitsee kymmenisen uutta taitopistettä per kokemustaso ja uuden edun joka toisella kokemustasolla.
New Vegasin taitopaletti kattaa erityyppisten aseiden käsittelyn ja kourallisen perusasioita, kuten tiirikoinnin, lääkinnän, hiiviskelyn ja dialogivaihtoehtoja kasvattavan puhetaidon. Varsinkin jälkimmäinen on viisasta kehittää mahdollisimman nopeasti maksimiarvoonsa eli sataseen. Sen sijaan asetaidoista uskaltaa jo tinkiä, sillä New Vegasissa ne eivät enää vaikuta osumatarkkuuteen, vaan ainoastaan vahinkoon.
Hahmon persoonallisuuden viimeisteleviä etuja on tusinoittain. Ne vaihtelevat suorista taistelubonuksista colakemistin ja kannibalismin kaltaisiin kummallisuuksiin. Kannibaali voi parantaa itsensä syömällä ruumiita, hintana on huono karma.
Mukavana uudistuksena päähenkilö pokkaa ylimääräisen edun myös matkakumppaniltaan. Esimerkiksi tarkka-ampuja Boone suo sankarille erinomaisen kätevän tähystäjä-edun. Se maalaa kaukaiset viholliset maastosta erottuvalla punavärillä.
Tuomas Honkala
* * * * *
Matka huitsin Nevadaan (PC)
Aktiivinen modiyhteisö nosti Fallout 3:n uusiin sfääreihin. Jopa kaiken tehtyäni edelleen karkaan satunnaisille virtuaalimatkoille radioaktiiviseen jättömaahan. Viimeksi testasin modia, jossa luonto valtaa pölyisen erämaan takaisin ja kaikki näyttää uudelta.
New Vegas on modattuun Fallout 3:een tottuneille PC-pelaajille paluu takaisin peruspelin suttuisiin tekstuureihin ja rumiin sotisopiin. Onneksi Obsidian on taivuttanut designia hiukan suosituimpien modien suuntaan. Tekstuurit ovat kamalaa mössöä, mutta maailmaa piinannut vihreä yleissävytys on poissa, aseita voi modata ja osa varusteista näyttää hyviltä jo ennen modiyhteisön apua. Aseiden modaus on vesitetty sillä, että kamat sopivat vain tietyn tyyppiseen tuliluikkuun, eikä nimettyjä erikoismutkia voi viritellä lainkaan. Parempi kuin ei mitään, mutta kolmosen Weapon Mod Kits -tyyppiselle modille on kysyntää.
Tosiaikainen taistelu on nyt hienoa. Aseissa on vihdoinkin kunnolliset rautatähtäimet, joilla osuu siihen mihin tähtää, etäisyydestä riippumatta. Taito vaikuttaa enää vahinkoon ja VATSissa osumiseen. Parannus on järisyttävä, sillä räiskin New Vegasin taistelut lähes kokonaan tosiajassa vaikka kolmosessa käytän pelkästään VATSia. Uuden tarkkuuden ansiosta erityisesti kiikarikiväärillä paukuttelu on suorastaan messevän hauskaa ja aikaisempaa realistisempaa. Etsin vain korkean kohdan ja kylvän sieltä tuhoa kaukaisuudessa odottavaan vihollisleiriin.
PC-bugeista puhutaan, jopa tallennusten tuhosta. En törmännyt moiseen, päinvastoin Xbox-version kaatuilu ja pitkät latausajat puuttuivat. Ruudunpäivitys kyllä putosi mystisesti, kun ruudulla on paljon tekoälyhahmoja. Kolmosessa niin ei käy edes huippuunsa modatuilla tekstuureilla, joten se on Obsidianin oma lapsus. Ainoa isompi bugi ilmenee HC-tilassa, jossa yli parin tunnin nukkuminen tai odottelu tappaa sankarin janoon. Tämän takia HC-tilaa ei voi pelata kuin konsolikomentojen kanssa ja muutamassa kohdassa se on pakko kytkeä pois päältä.
Aluksi New Vegas tuntuu vain isolta laajennukselta, mutta pian peli saa oman identiteettinsä. Tunnelma on tyystin erilainen kuin Fallout 3:ssa. Washington DC:n raunioissa asustaa vain supermutantteja, Nevadassa sivilisaatio on läsnä. Asia jopa selitetään: Vegasiin ja Hooverin patoon ei osunut ohjuksia rikkaan miehen rakentaman suojakilven takia. Yksinäisen haahuilun osuus on vähentynyt, mutta Nevadassa riittää tutkittavaa, jopa enemmän kuin kolmosessa, sillä 50 pelitunnissa en ehtinyt kuin raapaista pintaa. Eipähän tarvitse miettiä, mihin käytän parin kuukauden peliaikani.
Kolmosen modeista monen pitäisi toimia New Vegasissa heittämällä, kunhan tekijät päivittävät työnsä. Tilannetta tsekataan osoitteesta www.newvegasnexus.com.
Tapio Salminen
90 +Pelit suosittelee
90
