Kebab Puolikääpiö tunsi musertavaa tuskaa, kun päälliköntytärpuoli Pizza Carbonara valitsikin puolisokseen Storm Trooperin, tuon ylvään, urhean ja moraaliltaan nuhteettoman Mustan Ruusun Ritarikunnan puolijäsenen. "Tämän kostan puolidemoni Bleikka Kakkolle velipuoleni, synkän velhon Gootlinin ja hupaisan könttiveijarin Papillon'sassin kanssa", hän vannoi äärimmäisten tunnekuohujen vallassa. Sitten hän meni ja tappoi tuhat murgoa näiden vaimojen ja lasten edessä, ja kaikkia nauratti.
Teinifantasiaa on helppo ivata: onhan alhaisessa asemassa oleva kiusattu rääppä, josta tuleekin joko tunnetun maailman ylikuningas tai värähtelevien lihasten ylibarbaari Jesse, aivan liian selkeä metafora. Kypsillä aikuisilla on sentään oikeita ongelmia, kuten se, että Marco Bjurström sortaa Seppo Hovia tai Napakymppi siirretään perjantaihin.
Jöötiä
Yhdeksän fantasiakirjaa kymmenestä on hirveää jöötiä, ja enemmänkin, jos suuria tunteita, salattua rakkautta, höpsönköökkiä mahtivelhoja ja hullunhauskoja kenttejä sisältävät Dragonlance-kirjat otetaan mukaan. Ja fantasiapelit vasta surullisia ovatkin.
Jokaista King of Dragon's Passia kohti on leegio statistiikkapelejä, joissa lähettirenkaan palveluksessa haetaan taikakalu (tai taikakalut) ja tapetaan koko maailmaa uhkaava pääpahis. Eihän näistä ole vastusta Dragonlance-kirjojen loistavalle, monitahoiselle ihmiskuvaukselle, David Eddingsin huimalle, alati uusiutuvalle ja uusia juonikuvioita kehittävälle mielikuvitukselle, tai Robert Jordanin, fantasiakirjallisuuden Kalle Päätalon, nopeasti etenevälle kerronnalle.
Onko se ihme: jos kirjoilla on vaikeuksia päästä Mordorin varjon alta, niin peliressukat vasta jämähtäneet ovatkin. Varsinkin kun pelit tehdään yleensä väärästä päästä. Fantasiapelit eivät saisi nojata oikeisiin pelinjohtajan vetämiin roolipeleihin, koska ei tietokone pysty mukautumaan pelaajan tekosiin. Niinpä yritykset luoda toimivia vaihtoehtomaailmoja pitäisi unohtaa ja keskittyä siihen, mitä tietokoneella voi tehdä.
Jopa näennäisesti toimiva vaihtoehto, jossa fantasiapelaajille luodaan virtuaalileikkilaatikko, missä temmeltää ilman tosielämän seurauksia, paljastaa, että ihmisen sisällä ei suinkaan asusta uljas Aragorn, vaan selkäänpuukottava, kamaa varastava, niljakas Klonkku.
Monessa pelissä on jokin osa-alue toteutettu hyvin, ja jossain muussa taas mennään metsään. Kokoanpa optimaalisen fantasiapelin, joka myy miljoonia kun postitan idean pelitalolle.
Frankensteinin peliö
Jos valitaan 3D-reitti, riittää kun Ultima Underworldit päivitetään kokoruutuun ja lähemmäksi nykyisiä grafiikka- ja äänistandardeja. Underworldeissa oli kaikki: hieno juoni, immersiivinen ympäristö, hyvä taika- ja hahmonkehityssysteemi sekä puzzlet, jotka häviävät vain itse Dungeon Masterille ja sen pojalle Chaos Strikes Backille.
Vankilanherra onkin muuten ikiklassikko, joka jo vuodesta -87 on uhmannut aikaa. Juuri sain emailia, missä jälleen yksi pelaaja oli kokeillut peliä ja jäänyt sen nerokkuuden koukkuun. Kuka ottaa vastaan Dungeon Master -haasteen(tm): pelaa ensimmäiseen purppuramatoon asti ja sitten jättää pelin kesken?
3D-systeemi on kuitenkin turhan rajoittava, esimerkiksi taisteluun on vaikea vääntää sen kummempaa taktista otetta.
Tehdäänpä vähän sovinnaisempi ratkaisu. Ympäristön ja maailman pöllin Michael Moorcockin kirjoista, Elric-sarja taitaa olla paras vaihtoehto. Maailma tarjoaa vaihtelua ja Moorcockin Laki-Kaaos-Kosminen balanssi -näkemys on parempi kuin mikä tahansa maailman pääuskonnoista. Sitä paitsi rakkaansa, ystävänsä ja koko kansansa vahingossa tai tahallaan tappava, sieluja syövän älyllisen miekkansa kanssa symbioosissa elävä albiinosankari on aina parempi vaihtoehto kuin tätinsä kanssa asuva maalaispoika, josta tulee kuningas ja joka saa henkisesti epästabiilin prinsessamorsiamen.
Tosin jos vetäisin puhtaasti omien mieltymysteni mukaan, peli olisi kuin Dungeon Master: tiukasti rajattu ympäristö, selkeä päämäärä eikä ensimmäistäkään NPC-hahmoa, jonka kanssa haaskata aikaa "puhumiseen". Mitä vähemmän puhetta sen parempi.
Yleisen toteutuksen pöllin Baldur's Gatesta, vaikka mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöön pitäisi olla enemmän. Taistelu- ja taikasysteemi käännetään Tom Proudfootin shareware-pelistä Nahlakh. Miksi? Hae peli vaikka Pelit Onlinestä ja kokeile. Bonuksena Nahlakhissa on mallikelpoinen kyky- ja kokemussysteemi, jossa bonusta karttuu sen mukaan mitä tekee, ei sen mukaan mihin eteerisiä kokemuspisteitä jakaa.
Jos taistelun on pakko olla tosiaikaista, työhön palkataan Charles Moylan, Combat Missionin isä, jonka kyseiseen loistostrategiaan vääntämä TacAI, taisteluista huolehtiva tekoälyrutiini sopisi tehtävään erinomaisesti. Itse asiassa koko idea, jossa ensin käskytetään, sitten katsotaan elokuva-playback, sopisi fantasiapeliinkin mainiosti. Ainakin paremmin kuin Baldurien sekavat hässäkät.
Moraalia
Siinä meillä olisi fantasiapeli, joka olisi ainakin minun mielestäni älden magee. Se, mikä melkein aina puuttuu on käsikirjoitus. Juoni on tekosyy lähteä keräämään statseja ja jopa "voit pelata pahana" -peleissä harvemmin joutuu tekemään sen kummempia moraalisia tai emotionaalisia ratkaisuja.
Juoneksi riittää se, ettei se ole ennalta-arvattava tai ainakin edes silloin tällöin yllättäisi. Revitään esimerkki Moorcockin kirjoista: yhdessä ihmissankari johtaa ihmisarmeijoita pahaa haltiatyyppistä kansaa vastaan. Kunnes hän tajuaa, että nämä haltiat ovatkin sivistyneitä rauhan ihmisiä, kun taas ihmiset ovat fanaattisia rasisteja. Koska rauhanomainen yhteiselo ei onnistu, sankari tekee valintansa ja tappaa ihmiset sukupuuttoon viimeistä myöten. Sovellettuna tuo toimisi pelissäkin.
Tai Elric-variaatio? Kuusihenkinen ryhmä taistelee tiensä taikaesineen luo. Mutta taikamiekka, jolla Pääpahiksen voi tappaa, vaatiikin sieluja ruoakseen. Matkalla kohti Pahista pelaaja joutuu päättämään, kuka hänen uskollisista vaivalla luoduista seuralaisistaan saa seuraavaksi kunnian joutua ikuiseksi ajaksi Helvettiin, jotta matka jatkuu ja maailma pelastuu.
Fiksulla juonella varustettu, oikeita moraalisia valintoja sisältävä fantasiapeli? Siinäpä varsinainen pelifantasia.
