Jos peleihin uskoo, toinen maailmansota oli kolkkapoikien tavallista jännittävämpi parin viikon retki Pohjois-Ranskasta Berliiniin. Matkan varrella nahisteltiin ilkeiden saksalaisten kanssa, mutta kenellekään ei oikeastaan sattunut mitään kovin ikävää.
Peliteollisuudella ei ole velvoitetta sivistää. Kuten kaikessa liiketoiminnassa, ainoa tarkoitus on saada sijoitettu pääoma poikimaan. Sen takia pelit tehdään niillä ehdoilla, jotka tuottavat parhaiten voittoa vähimmällä vaivalla. Se tarkoittaa pelien suunnittelua sellaisiksi, että ne uppoavat takuuvarmasti Yhdysvalloissa ja sielläkin mahdollisimman suurelle ostovoimaiselle kohderyhmälle, eli valkoiseen keskiluokkaan.
Koska koko muu maailma on sopeutettu vuosikymmeniä kestäneellä viihdepommituksella sisäistämään amerikkalainen kulttuuri, sikäläiseen makuun suunnattu peli uppoaa luultavasti hyvin myös muilla tärkeillä markkina-alueilla. Esimerkiksi ranskalaiseen tai saksalaiseen makuun täsmäsuunnitelluilla peleillä ei ole samalla tavalla universaalia kaikupohjaa, joten ne usein jätetään vain kotimarkkinoille.
Pelastavat enkelit
Toista maailmansotaa on muutaman viime vuoden aikana käyty uudestaan kyllästymiseen asti. Rajusta ylitarjonnasta huolimatta sota on käytännössä alkanut vasta sitten, kun amerikkalaiset saapuivat korjaamaan vetelien eurooppalaisten itse aiheutetut ongelmat.
Vaikea kuvitella kyseessä olevan maailmansota, jota käytiin kaikkialla maailmassa. Peleissä sota on lähes järjestään amerikkalainen sankaritarina Normandiasta Berliiniin. Aina silloin tällöin käydään pistäytymässä Tyynellämerellä pistämässä japseja ojennukseen. Kyse on puhtaasta matematiikasta. Jos suomalaisia olisi sata kertaa enemmän, uusia Tuntemattomia ja Talvisotia käytäisiin riesaksi asti.
Näkökulman rajaamisen amerikkalaiseksi voi vielä jotenkuten ymmärtää, mutta pelien siloteltua ja sievistelevää kuvaa sodasta on vaikea sulattaa. Tarkoitushan on viihtyä, eikä järkyttyä, joten kaikki ikävät lieveilmiöt on karsittu pois. Partiopoikien kevätretkellä kuollaan kauniisti ja joskus verettömästikin.
Kauhuviihdettä?
Entä jos sota kuvattaisiinkin kaikessa raadollisuudessaan? Entä jos kuolema ei tulisikaan kauniisti? Entä jos ammuttu vihollinen jäisikin makaamaan tuskallisesti haavoittuneena? Entä jos pelaaja joutuisikin sillä hetkellä miettimään, antaako kituvan vihollisen lääkintämiesten paikattavaksi, ottaisiko vangiksi vai päästäisi tuskistaan? Entä jos vihollinen ei olisikaan yksiselitteisesti paha?
Taivaan täydeltä lentäviä linnoituksia on jylhä näky, mutta säväyttäisikö se yhtä vahvasti, jos tietäisi, että kohteena on Dresden ja kymmenien tuhansien siviilien turha kuolema? Mahtaisikohan saksalainen univormu tuntua yhtä miehekkäältä ja MG-42 yhtä kiehtovan tehokkaalta, jos joutuisi osallistumaan Varsovan gheton puhdistukseen?
Bonukset voittajalle
Huvittavaa, miten sankarimyyttien vaaliminen menee välillä koomisiin mittasuhteisiin. Kun IL-2 Sturmovik päätettiin tehdä paremmin amerikkalaiseen makuun maistuvaksi lisäämällä siihen Tyynenmeren taistelut ja länsirintama Pacific Fightersin myötä, simuloitu todellisuus sai väistyä myyttien tieltä. Amerikkalaisista koneista tuli hämmentävän helppoja lentää ja ylivoimaisia ilmojen valtiaita. Jenkit tykkäsivät, mutta Oleg Maddoxin ja kumppaneiden uskottavuus oli hintana.
Eipä silti, IL-2 oli alun perinkin suunnattu vain kotimarkkinoille Venäjälle, ja lentomallien uskottavuus ei ollut ihan niin tärkeä juttu kuin suuren isänmaallisen ilmasodan pitäminen sankarillisena. Olegismi, eli tiettyjen neukkukoneiden mallintaminen epätodellisen tehokkaiksi ja saksalaiskoneiden alimallintaminen, on vakiintunut termi simulaattorimaailmassa. Se huvittaa ja sapettaa, mutta minkäs sille mahtaa. Historia on voittajien kirjoittamaa.
Metelihän siitä nousisi, jos sota todella esitettäisiin hirvittävänä inhimillisenä kärsimyksenä. Viranomaiset puuttuisivat jo siihen, ettei väkivaltaa sovi esittää inhorealistisesti eikä sodan kauhuilla sovi järkyttää nuoria ja lapsia. Sopii miettiä, onko yhtään vähemmän vahingollista antaa nykymaailmaa valtavasti muokanneesta tapahtumasta vääristynyt, äärimmäisen pinnallinen kuva. Onko vahingollisempaa näyttää tappaminen sellaisena kuin se oikeasti on vai kiiltokuvamaisena sankaruutena, jossa kukaan ei oikeasti kärsi?
Kuinka pitkälle sotaa on ylipäätään tarpeen viihteellistää? Kun sotapelejä joka tapauksessa tehdään, minulle riittäisi, että niiden antama kuva olisi edes vähän todenmukaisempi ja monitahoisempi kuin sotapeleissä tähän asti. Kyse oli vähän muustakin kuin aseista ja sotakoneista.
Ei riitä selitykseksi, että pelien tarkoitus on vain viihdyttää. Jos aiheeksi otetaan niinkin vakava asia kuin maailmansota, siitä ei voi poimia vain sankarillisia aineksia kuin rusinoita pullasta. Sitä paitsi moraaliset valinnat ja sodan ikävät puolet voisivat toimia keskeisinä motivaattoreina pelissä. Sitä tarvittaisiinkin, koska useimmissa sotapeleissä kasvottomien vihollisten teurastaminen satapäisinä laumoina ei oikeastaan tunnu yhtään miltään.
Roistoista sankareita
Vaikkei toista maailmansotaa käsittelekään, myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä T72: Balkans in Fire heittää mielenkiintoisen moraalisen haasteen. Peli sijoittuu kymmenen vuoden takaisiin, Jugoslavian hajoamisen jälkeisiin sotiin Balkanille. Kiinnostavaa on se, että pelaaja laitetaan serbialaisen tankkikomentajan saappaisiin, toisin sanoen länsimaisesta vinkkelistämme nähtynä roistojen puolelle harrastamaan etnisiä puhdistuksia sodassa, josta ensimmäisenä tulevat mieleen siviiliväestön kärsimykset ja joukkohaudat. Kaiken lisäksi sota on vielä useimpien tuoreessa muistissa.
Kuten useimmat simulaattorit ja strategiapelit, T72: Balkans in Fire on tehty Venäjällä, missä serbejä ei suinkaan pidetä sotasyyllisinä, vaan väärin kohdeltuna slaavilaisena sukulaiskansana. Venäläisille ei ole mikään ongelma asettua heidän puolelleen.
Kuinka kauan kestää ennen kuin Tsetsenian sodasta, talebanien jahtaamisesta Afganistanissa tai demokratiaan pakottamisesta Irakissa tehdään yhtä yltiöpäisen sankarillisia ja yksisilmäisiä sotapelejä kuin toisesta maailmansodasta?
