Viidakossa ihminen karistaa sivistyksen viitan harteiltaan ja taantuu pedoksi.

Far Cry Instincts Predator on pitkä nimi, mutta niin on pelikin. Kuvitelkaa: kaksikymmentä tuntia ruudinkäryä trooppisessa paratiisissa. Se on niin pitkä aika, että jouduin vaihtamaan langattomasta ohjaimestani patterit. Predator on räiskintäpelaamisen tiiliskiviromaani.

Predatorin pituus selittyy sillä, että se koostuu kahdesta pelistä. Se käynnistyy Xboxille viime syksynä ilmestyneellä Far Cry Instinctsillä ja päättyy sen lisäosaan Far Cry Instincts Evolutioniin. Molemmat osat on turboahdettu Xbox 360:n tulivoimaisemmalle raudalle – tai niin ainakin luvataan.

Ei mikään Pelle Herman

Far Cry Instincts Predator kertoo Jack Carverista, onnenonkijasta, jolla on paha taipumus tunkea nokkansa vääriin paikkoihin. Keikan piti olla iisi: kuskaa innokas valokuvaajatar Jacutanin saaristoon, relaa paatin kannella ja palauta söpöliini kotiinsa. Carver ankkuroi silmäteränsä rantaan ja kameranainen karauttaa vesiskootterillaan matkoihinsa. Elämä hymyilee.

Carverin päiväunet keskeytyvät, kun taivaalle ilmestyy tunnukseton helikopteri. Ilman varoitusta kopteri avaa tulen ja räjäyttää Carverin kipon atomeiksi – koko omaisuus savuna ilmaan! Carver ui luotisateessa rantaan ja pakenee viidakkoon. Hän on ilman pakotietä ja vihamielisten voimien ympäröimä. On vastakkain asettelun aika.

Jacutanin saaret ovat kaikkea muuta kuin asumattomia. Ne ovat väärinymmärretyn (lausutaan: hullun) tiedemiehen Herman Kriegerin salainen valtakunta. Kriegerillä on oma yksityisarmeija ja päivänvaloa kestämätön suunnitelma. Ihmiskokeita, mutantteja ja yliluonnollista seerumia – kyllähän te tiedätte. Carver joutuu tahtomattomaan osaksi Kriegerin suunnitelmaa, suonensisäisesti. Piikin jälkeen hän on uudestisyntynyt mies. Parempi, vahvempi, nopeampi.

Petoeläimen tasolle herkistyneistä aisteista huolimatta Carveria viedään kuin metrin mittaa. Saarelle karannut valokuvaajatar osoittautuu CIA:n agentiksi ja hänen salaperäinen kontaktinsa herra Doyle manipulaation mestariksi, jonka motiiveja voi vain arvailla.

Mukana haju

Instincts-tarina on selvästi pelin mielenkiintoisin osuus. Vaikka Carver on muuten aika stereotyyppinen toimintakovis, hän todella kehittyy pelin edetessä. Se ei haittaa, että kehitys on fyysistä eikä henkistä, sillä Carverin muuttuessa muuttuu myös pelin luonne. Saalistetusta tulee saalistaja.

Carver kasvaa pedoksi ominaisuus kerrallaan. Hän juoksee eläimellisellä nopeudella, hyppää kymmenmetrisiä loikkia, näkee pimeässä ja vainuaa vihollisten hajujäljet (odöörit visualisoidaan oransseiksi savuvanoiksi). Ylivoimaisesti metkoin petoliike on vihollisen raatelu hengiltä paljain käsin. Carver sivaltaa vastustajaansa sellaisella voimalla, että ruumis lentää kaaressa pöpelikköön. Tarkkakorvaisimmat voivat kuulla laskeutumisalueelta heikosti pulputtavaa korahtelua. Hupeneva adrenaliini asettaa petovoimien käytölle rajat. Kun mehut ovat lopussa, pitää levätä kärsivällisesti tai mutustaa kuivamuonaa.

Alussa, kun sankarimme on vielä heikko, Kriegerin palkkasotilaat tuntuvat todella vaarallisilta. Rehellisessä tulitaistelussa Carver joutuu helposti joka suunnalta vyörytetyksi, sillä vastustajat ovat riittävän älykkäitä taistelemaan ryhmänä. Alhaiset ajat kysyvät alhaisia taktiikoita, joten vihollisia napsii mieluummin yksi kerrallaan pusikon suojista tai bambumökin lattialautojen raosta. Kaukopartion voi yllättää puunrunkoon taivutetulla piikkiansalla, joita Carverilla on ehtymätön varasto.

Ympärillä kaatuvat toverit saavat palkkikset hermostumaan, mutta niin kauan kuin hyökkääjä pysyy näkymättömissä, piiloleikki saa jatkua. Huomiota herättämätön äänenvaimennettu pistooli on viidakkorambon paras ystävä.

Evoluutiota rännissä

Sissileikkien kannalta on harmillista, että Far Cryn viidakossa voi yleensä vain edetä tai perääntyä. Sivusuunnassa kenttäsuunnittelun rajat tulevat nopeasti vastaan joko ylittämättöminä kallioina tai kuolettavan syvinä rotkoina. Vain hetkittäin nähdään pilkahduksia paremmasta: laajoja metsätaipaleita ja kauniita saariryhmiä merenrannalla. Teknistä syytä avoimempien ympäristöjen vähyyteen ei ilmeisesti ole, sen todistaa jo rännikenttien häkellyttävä pituus. Ilmeisesti tekijät ovat olleet liian laiskoja suunnittelemaan muuta kuin tutun turvallista räiskintäputkea.

Samasta syystä monilukuiset ajoneuvot tuntuvat vähän päälle liimatuilta. Varsinaisesta vapauden tunteesta ei voi puhua, kun kumiveneellä voi ajaa vain jokea alas tai maasturilla kapoista tietä paikasta A paikkaan B. Riippuliito vuorenjyrkänteeltä alas vihreänä paratiisina kukkivaan kanjoniin jättää sentään hyvän mielen, se kun on visuaalisena kokemuksensa vertaansa vailla.

Kaunis luonto on Far Cryn kiistaton vahvuus. Sääli vain, että peli suorastaan rakastaa yönhämärää ja sysipimeitä sisätiloja. Pimeässä tulee vain vihaiseksi, sillä omaan hapuiluun verrattuna viholliset ampuvat pimeässä petollisen tarkasti. Instincts-stoorin keskivaiheille osuvat maanalaiset kaivokset ovat yhtä piinaa. Toisaalta paras hetki koetaan heti niiden jälkeen, kun päättymättömän tunnelin päässä näkyy viimein valoa.

Evolution-tarinaan mennessä tekijät ovat viisastuneet. Siinä pimeää käytetään säästeliäästi eikä sisätiloissa käydä kuin vierailemassa. Evolution avaa vahvasti parilla ilahduttavan vapaamuotoisella aloituskentällä sekä omaperäisellä kalastajakylään soluttautumisella. Sitten homma lässähtää, kun Carver oppii kiipeilemään seinillä, ja peli muuttuu vaikeatajuiseksi tasoloikkimiseksi. Kiipeily voisi muuten toimiakin, mutta tarttumapinnaksi kelpaavat vain harvat kallioseinämät ja tietyntyyppiset puurungot. En tykännyt yhtään Evolutionin vuorikiipeilyksi muuttuvasta lopusta.

Evolution ei muutenkaan tunnu ihan Instinctsin veroiselta esitykseltä, sillä tarina tyytyy lähinnä flirttailemaan mielenkiintoisten ideoiden kanssa kehittämättä niistä järjellistä kokonaisuutta. Carverin uusi vastustaja Semeru vaikuttaa aluksi mielenkiintoiselta, eräänlaiselta nykypäivän tribaalisoturilta, joka on löytänyt tasapainon modernin ja eläimellisen puolen välillä. Tällaisesta hahmosta olisi voinut repiä irti vaikka miten korkealentoista filosofiaa, mutta Evolutionin kuuden tunnin kesto nakertaa tarinankehittelyltä pohjaa.

Semeru ei käy kuin näyttäytymässä Evolutionin alussa, sen jälkeen vihanpito Carverin kanssa pitää ikään kuin hyväksyä sovittuna juttuna. Ei siis ihme, että viimeisen päälle venytetty lopputaistelu jättää kylmäksi. Carverin kanssa kimppaan lyöttäytyvän Kaden rooli jää yhtälailla pelkäksi odotuksia herättäväksi kyhäelmäksi. Doylesta sentään kuoriutuu vähän syvällisempi hahmo, mutta hänen rooliaan pohjustettiin riittämiin Instinctsissä.

Semerun, hämäräperäisten salakuljettajien ja korruptoituneen paikallishallinnon välinen kissanhännänveto jää sekin jokseenkin hämäräksi. Minulle jäi epäselväksi, kuka oli kimpassa kenenkin kanssa, Semerun puolella kun taisteli paljon sekalaisempaa jengiä kuin pelkkiä tatuoituja petomiehiä.

Juuret näkyvät

Evolutionin heikkoudet on helppo antaa anteeksi, sillä se on vain ylimääräistä viihdykettä pitkän Instincts-episodin päälle. Jos jotain, Evolutioniin olisi toivonut enemmän uusia aseita. Putkipommit, polttopullot ja naurettava puhallusputki tuntuvat minimaalisilta lisiltä. Suurimman osan ajasta Evolutionissa käyttää samoja rynnäkkökivääreitä ja konepistooleja kuin Instinctsissä.

Far Cryn Xbox-juuret ovat paikoitellen häiritsevän ilmeisiä. Kauniisti lainehtiva vesi on halpa korvaus edelliseltä sukupolvelta periytyvistä köykäisistä hahmomalleista ja minimalistisesti sisustetuista sisätiloista. Viidakko sentään näyttää teräväpiirtotelkkarissa hienolta. Mielenkiintoista kyllä, vanhanaikainen grafiikka on erityisesti Instincts-puoliskon ongelma. Evolutionissa Xbox 360:aa on siunattu asiallisen näköisillä ihmishahmoilla – vastaavasti vanhalla Xboxilla esimerkiksi Kade näyttää kaikkea muuta kuin kaunottarelta.

Far Cry Instincts Predator on tuhti räiskintäpaketti, joka enimmäkseen viihdyttää ja joskus kiihdyttää. Vaikka sen graafinen taso onnahtelee, kokonaisuutena sitä ei voi kovin rumaksi haukkua. Moninpelinä Far Cry yllättää paitsi kenttäeditorilla (pelaajat voivat vaihtaa tuotoksia keskenään!) myös hauskoilla pelimuodoilla. Suosikkini on Predator-moodi, jossa yksi pelaaja on yli-inhimillinen peto, jota muut yrittävät metsästää.