Ylivoimaiset, yliluonnolliset viholliset kaatuvat Fear 3:ssa kahden hengen voimin.
Loukatun naisen vihaa ei Alma Waden tapauksessa pysäyttänyt edes kuolema. Tämä järisyttävän vahva telepaatti jatkoi elämäänsä kummituksena, joka ykkös-Fearin lopussa vapautui vankilastaan. Ja jatko-osassa pamahti raskaaksi. Häh? Syyttävä sormi osoittaa Holy Ghostiin, Pyhästä Hengestä sikiäminen kuulostaa jopa kummitusbiologisesti loogiselta.
Nyt edessä on verisen perheen jälleennäkeminen, kun Alman kaksi aikuista lasta, ykköspelin päähenkilö Point Man sekä kummitteleva telepaatti Paxton Fettel taistelevat tiensä läpi Armacham-yhtiön yksityisarmeijan saavuttaakseen jälleen äitinsä. Tavoitteena on estää syntymä, joka uhkaa repiä suolet maailman vatsasta.
Kasuaalikauhua
Co-op on nouseva trendi, sillä nykyään alkaa olla poikkeuksellista, että tarinavetoinen peli ei yhdessä pelattavaa kampanjaa tarjoa. Kaikkiin lajityyppeihin yhdessä pelaaminen ei kuitenkaan istu yhtä kivuttomasti, joten ensisijaisesti yhteistyöpelinä markkinoidulla kolmannella Fearilla on aika kakku purtavanaan. Pelisarjan tavaramerkkinä on aggressiivisen räiskinnän yhdistäminen häiriintyneisiin kauhuelementteihin, kuten kummittelevaan pikkutyttö-Almaan ja väkivaltaisiin hallusinaatioihin. Lisäksi kauhupelit perustuvat pelihahmon yksinäisyyteen vihamielisessä maailmassa.
Alkujärkytys kolmatta Fearia aloittaessa on tymäkkä, varsinkin jos lämpimimmät muistot sarjasta ovat ykkösosasta. Tarkkuutta ja refleksejä vaatinut räiske on ottanut monta askelta nykyajan konsoliräiskeiden suuntaan. Hyvästi terveyslaatikot, ovelat viholliset ja tuhoutuva ympäristö, tervehdys teille nurkassa huohottaminen, suojautuminen ja achievementit!
Ensin en tahtonut tunnistaa Fearia tasapaksun ja keskinkertaisen normiräiskinnän kuoren alta, mutta parin kentän kitkutuksen jälkeen aloin löytää Fearin henkeä. Pohjimmiltaan kolkki on hyvin samanhenkistä ja toimivaa räiskintää, vaikka sen elementit ovatkin muuttuneet perin pohjin. Fearin ytimenä ovat olleet nopeasti päättyvät hyperaktiiviset tulitaistelut, jossa paras taktiikka on liikkua koko ajan, käyttää ympäristöä hyväkseen ja päihittää ylivoimaiset vihollisjoukot bullet timen avulla. Tämä ei ole muuttunut kolmosessa, vaikka sitä ei ensi alkuun tajuakaan.
Peli kannustaa alkumetreillä täysin päinvastaiseen strategiaan, eli suojassa kykkimiseen, sillä hahmo kuolee nopeasti avotulessa, mutta paranee myös vikkelästi. Viholliset yrittävät toki kannustaa hahmoa liikkeeseen kranaateilla, mutta ne harvoin tappavat kerrasta, ja hahmo paranee muutamassa sekunnissa näkökenttää rajoittavasta punaisesta sumusta.
Pikku hiljaa pelatessa oppii, että riskeeraaminen tekee taistelusta hauskempaa. Aggressiivinen rynniminen päättää taistelut vikkelästi, sillä Point Man on lähitaistelussa peto, joka kaataa koulutetut kommandot yhdellä potkulla nivusiin. Loppupelin messevimpien aseiden myötä henki on herkässä niin vihollisilla kuin sankarillakin, jolloin taistelut ovat entistä tappavampia ja hektisempiä. Tiheään jaetut checkpointit pitävät huolen siitä, ettei samoja kohtia joudu liikaa ramppaamaan. Vapaata tallennusta ei ole.
Taivas lyö tulta
Vaikka Fear 3:n taistelu onkin viihdyttävää, siinä ei ole samaa taktista syvyyttä kuin alkuperäisessä. Vihollisten tekoäly on selvästi heikompaa, Armachamin jampat ovat unohtaneet selustaan kiertämisen, suojatulen ja kranaattien tehokkaan käytön. Syvällisen pelimekaniikan asemasta uusi Fear pyrkii pitämään yleisön mielenkiinnon pinnallisemmilla keinoilla, kuten nopealla ympäristön vaihtumisella, erilaisilla vihollisilla ja ajoittain ovelasti rakennetuilla kauhukohtauksilla.
Kolmannessa osassa on sentään korjattu sarjan helmasynti, tylsä kenttäsuunnittelu. Ykkösen harmaat toimistot ja laatikoiden täyttämät varastohallit vaihtuivat vähän mielenkiintoisempiin mestoihin jo kakkosessa, mutta kolmonen vetää uuden vaihteen silmään. Edeltäjiään lyhyempi peli on niin täyteen pakattu erilaisia ympäristöjä, ettei käytävien tarpomiseen ehdi kyllästyä.
Varsinkin loppusuoralla Alman synnytystuskista repeävä maailma tarjoili suorastaan säväyttäviä näkyjä, vaikkei grafiikkamoottori muuten ollutkaan erityisen vaikuttava. Plussana peli pyöri erittäin sulavasti kannettavallani, jonka Witcher 2 löi polvilleen kuin hengästyneen drownerin.
Veljeni vartija
Yksinpelinä Fear 3 läpäistään ensimmäisen kerran Point Manilla. Paxton Fettel esiintyy ensin vain välivideoissa, mutta tämän ykkösosassa ammutun telepaatin haamu avautuu pelattavaksi hahmoksi Point Manilla läpäistyihin tehtäviin. Haamuvelho käyttää veljeään kierompia taktiikoita taisteluissa. Telepaatin voimiin kuuluvat käsistä ammuttavat mieliluodit, tiettyjä tavaroita lennättävä telekinesia ja vihollisten ruumiin valtaaminen, jolloin raukkaa ohjastetaan normiräiskinnän tyyliin, kunnes isäntäkeho räjähtää.
Kampanjan hauskana jippona Alman perheen lopullinen kohtalo riippuu siitä, kumpi pelaaja osoittautuu tehokkaammaksi tappajaksi. Pisteitä jaetaan epämääräisesti eri ominaisuuksista, kuten aggressiivisuudesta tai taktikoinnista.
Pelaajien puutteen takia en päässyt perusteellisesti testaamaan co-opia, mutta uusi Fear vaikuttaa kyllä yllättävän pätevältä kaksinpeliltä. Sen vahvuutena hahmot ovat oikeasti erilaisia pelattavia, jotka täydentävät toisiaan. Point Man hoitaa suorat hyökkäyshommat, Fettel toimii taustatukena valtaamalla vihollisten kehoja ja aiheuttamalla hämmennystä.
Kampanjan vaikeustaso tuntuu pääsääntöisesti sopivalta, mutta muutamassa valitussa kohdassa se heittäytyy hampaita narskuttavan vaikeaksi, varsinkin yksin pelatessa. Aikaisemmissa Feareissa noudatettiin hyvää nyrkkisääntöä, joka teki vaikeistakin taisteluista tyydyttäviä: kun vastassa on erikoisen vahva vihollinen, kuten mecharobo, hahmolle pitää olla tarjolla ase, joka sopii näiden kaatamiseen. Uudessa Fearissa ylikestäviä ohjuksia ampuvia robotteja ja muita supervahvoja teleporttailevia komentajia joutuu välillä räiskimään pelkällä rynkyllä ja kranaateilla, jolloin voimasuhteet ovat pikkaisen epätasapainossa. Onneksi välillä sentään pääsee itsekin tuhovoimaisen robotin ohjaksiin, muussaamaan heikot viholliset verisiksi länteiksi. Stressinhoitoa parhaimmillaan!
No more Fear
Fearin kauhuelementit eivät siirry kivuttomasti moninpeliin. Jo yksinpelissä kolmannen Fearin kauhuelementit toimivat niin ja näin, sillä kaikki mysteerit Alman tarinasta ratkottiin jo kahdessa edellisessä osassa, ja moninpeli viimeistään vie kaiken tehon säikyttelyltä. Alma ei enää edes tunnu uhkaavalta, hänet esitetäänkin enemmän uhrina. Pelottelijan paikan täyttää salaperäinen hirviö, joka seuraa veljeksiä läpi pelin. Otus ei ole kovin hienovarainen säikyttelijä. Se lähinnä ilmestyy yllättäen hahmon eteen, täyttää ruudun lonkeronaamallaan ja örveltää.
Koopin lisäksi kolmos-Fearissa on myös se perinteisempi moninpeli, jonka ideana on puolustautua yhtenä joukkueena tekoälyn ohjaamia vihollisaaltoja vastaan. Vihollisaaltojen välillä kerätään kentältä varusteita, joilla aseistetaan tukikohtaa, joka linnoitetaan ikkunoihin hakattavilla laudoilla. Lyhyissä sessioissa ihan toimiva pelimuoto muistuttaa hieman zombipuolustuspelejä, joita on nähty esimerkiksi Modern Warfaren moninpelissä.
”Näitähän on nähty” on muutenkin pelin teema, sillä kolmas Fear tuntuu pitkälti samalta kuin kaikki muutkin ammuskelut tänä päivänä. Yksinpelinä se on ihan hyvä, mutta varsin unohdettava kokemus pelaamisen valtavirrassa, kaksinpelinä Fear 3 on ihan kivaa räiskettä, mutta vaatii hyvää peliseuraa.
Sarjaa seuranneelle Pelkääjälle kolmos-Fear on tyydyttävä saagan päätös, jos se nyt tähän päättyy. Loppu sulkee tarinan, mutta jättää kuitenkin tavallaan takaoven raolleen jatkoa varten. Toivon silti, ettei jatkoa tule. Vaikka Fearin jatko-osat ovat ihan kelpo pelejä, on sääli nähdä, kuinka omaperäisenä taktisena räiskintänä alkanut sarja on vajonnut täysin tavanomaiseksi kokemukseksi.
Pelosta on tullut pelkonen.
80
