Tämä arvostelu on kirottu. Lue se ja kuolet seitsemän päivän kuluttua. Iskikö pelko? Siinä tapauksessa F.E.A.R. iskee kans!

Osasin etukäteen aavistaa, ettei kolmatta vuotta vanhalla Athlonilla ja ysiseiskasatasella Radeonilla pyöritettäisi maailman superlatiivisinta räiskintäpeliä F.E.A.R.ia.

Hankin uuden, kiiltävän koneen, mutta F.E.A.R.ille sekään ei riittänyt. Tuskin pelin muovikääreet koskivat lattiaa, kun jouduin nielemään totuuden katkeraa kalkkia. ”Pkle, olisi pitänyt ostaa nopeampi kone.”

Merkitkää minun sanani: F.E.A.R. jähmettää koneesi pelosta.

Pelkääjien peli

Tietokonekauppiaiden ohella F.E.A.R.in tärkeintä kohderyhmää ovat väkivallasta kiinnostuneet vellihousut, jotka katsovat yliluonnollisia kauhuelokuvia kaikki valot päällä.

Jos menetit yöunesi Ringin puhelinsoittoon tai Dark Waterin kylpykohtaukseen, F.E.A.R. on täsmälleen oikea peli sinulle. Mutta jos epämiellyttävät äänet, kasvoilla roikkuvat hiukset ja varjoissa vilahtavat demonilapset eivät järkytä, tunnelma valuu hukkaan ja jäljelle jää vain vimmaisen verinen räiskintäorgia.

Sekin riittää. Kun vetää pyssyn liipaisimesta niin voi pojat! Superlatiivinen tuhovoima tulee kertalaukauksella selväksi. Ihan sama, kylvääkö kuolemaa järeän kaliiberin tuplapistooleilla, tst-haulikolla tai kymmenen millimetrin penetraattorilla. (Tsäng! Pääsi on naulattu seinään!)

Tulituksessa rapautuva ympäristö on vain alkua. F.E.A.R. on niitä harvoja räiskintäpelejä, joissa on ymmärretty vihollisreaktioiden merkitys. Osumat silminnähden ravistelevat vihollisia, eikä ampumahaavoja siedetä ilman parkunaa ja kiroilua. Olin pudota tuolilta, kun jalkaan ammuttu kloonisotilas nilkutti surkean näköisenä laatikon taakse ja manasi saksaksi tyyliin ”Die mother Fokker!”

Pistekauhun tekoäly on vähintään asiallista. Viholliset eivät vain ryntäile sokeasti, vaan osaavat pitää asemansa. He myös koukkailevat, vaikka ahdas kenttäsuunnittelu syö sellaisilta taktiikoilta pahimman terän.

Vaikka vihollispartiot liikkuvat usein varuillaan, niillä on harvoin kunnollista ennakkoaavistusta sankarin liikkeistä. Niinpä yllätysmomentti on ilahduttavan usein pelaajalla.

Koko keholla mukana

Fiksujen ja tarkasti ampuvien vihulaisten ansiosta taistelu olisi molemmin puolin kuolettavaa ilman sankarin ylivertaisia refleksejä. Paranormaalia vastaan taistelevan F.E.A.R.-yksikön agentti on niin nopea, että kaikki muu on häneen verrattuna hidasta, ainakin hetkellisesti.

Hidastuksen avulla Pelossa voi heittäytyä todella hävyttömän näköisiin rynnäköihin, sillä ajan hidastuessa pelissä voi kirjaimellisesti väistellä luoteja. Ääriviivat hämärtävä ja liikkeen puurouttava hidastusefekti näyttää tolkuttoman siistiltä ja Matrix-estetiikka viedään huippuunsa, kun tyhjäksi ammuttu ase vaihtuu jäljelle jääneet viholliset tyrmäävään hyppypotkuun.

Lähitaisteluliikkeissä on ytyä, sillä ensimmäisen persoonan kuvakulmasta huolimatta sankarille on mallinnettu koko keho eikä vain asetta kannattelevia käsiä. Liukutaklaukseen ampaistessa todella näkee, että koko ruumis puskee eteenpäin. Sankarille piirtyvä varjo korostaa entisestään toiminnan dramaattisuutta.

Peli annostelee adrenaliinilla ladatun äksöninsä viisaasti. Tauottoman tykityksen sijaan pelissä on sopivin väliajoin hiljaisempia suvantokohtia, joissa on vaaran tunnetta ilman konkreettista uhkaa. Yliluonnollista ilmapiiriä ylläpidetään säännöllisillä hallusinaatioilla, joissa päädytään kerta toisensa jälkeen järkyttävän muiston lähteille.

Näyt tuntuvat pitkään irrallisilta, kunnes arvoituksen palaset alkavat pelin viimeisellä kolmanneksella loksahdella kohdalleen. F.E.A.R.in loppuratkaisu on parhaita miesmuistiin. Se on myös harvinaisen järkyttävä, suorastaan armoton. Päättyykö peli jatko-osan petaavaan cliffhangeriin - siitä voi olla monta mieltä.

Kärsivällinen lopputekstien katsominen palkitaan.

Savupiippujen varjossa

F.E.A.R. ei ole suurten numeroiden peli. Se on ohi kymmenessä tunnissa, kymmenen on myös pelin aseiden lukumäärä. Pieni mutta pippurinen asearsenaali on tasapainossa, eikä edes pistooli muutu turhaksi.

Asetasapaino selittyy silläkin, että vastustajat ovat loppuun asti ihmissyöjä Paxton Fettelin ohjaamia kloonisotilaita ja jälkiään peittelevän Armacham-yhtymän vartiokaartia. Vaikka matkaan mahtuu myös pari ylläriä, yleensä voi olla varma siitä, että päähän tähtäämällä syntyy ruumiita.

Sama nurkkakuntaisuus paistaa miljöössä. Tapahtumat keskittyvät yhteen yöhön ja samalle ränsistyneelle teollisuusalueelle. Paxton Fettelin jäljet vievät Armacham-yhtymän pääkonttoriin, jossa viivytään aivan liian pitkään. Puolivälissä tarina ei oikein tunnu etenevän lainkaan.

Tylsät ja itseään toistavat ympäristöt ovat F.E.A.R.in selkein heikkous. Ilman värikkäitä erikoistehosteita peli näyttäisi kaiken teollisen synkistelyn ja kolhon konttoriarkkitehtuurin keskellä auttamattoman masentavalta. Rujo yleisilme karisee vasta yksityiskohdissa, jos realistisiin valonheijastuksiin osaa kiinnittää huomiota.

Konevaatimukset ovat Pelon toinen Akilleen kantapää. Korkeat resoluutiot ovat pelille täyttä myrkkyä. Haluaisin nähdä sen PC:n, jolle automaattinen yksityiskohtien säätö suosittelee minimin sijaan korkeimpia asetuksia. Ne päällä kuitenkin pelasin, ikävästä nykimisestä piittaamatta.

Vaikka F.E.A.R.illa on rosonsa ja se on hyvin pitkälti tyylikeinojensa vanki, kokonaisuus toimii vastustamattomasti. Loppuratkaisun paljastumista venytetään aavistuksen liian pitkään, mutta odotus on sen arvoista.

Monolith on tehnyt pelottavan, pelattavan hyvän pelin.