Yhdysvaltain itsenäistymistä edeltänyttä kolonialismin aikaa ei ole peleissä juuri käsitely. Ei vaikka Ranskan ja Englannin väliset kahnaukset, voimakkaat intiaaniheimot ja tietysti legendaariset irokeesit olisivat todella jännittävä pelin aihe. Empire tarttuu aiheeseen, yrittäen samalla koota yhteen peliin strategiaa, seikkailua ja roolipelaamista. Tulikohan haukattua liian iso pala yhdellä kertaa?
Vuosi 1757 jossain nykyisten Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla. Maan hallinnasta käyvät tiukkaa taistelua suurvaltojen miehittäjät, hieman jo itsenäisyyttä janoavat siirtolaiset, metsien miehet sekä tietysti jatkuvasti ahtaammalle joutuvat intiaanit. Pelaaja valitsee yhden yli neljästäkymmenestä mainittuihin ryhmiin kuuluvasta hahmosta ohjattavakseen ja pyrkii nujertamaan joko englantilaiset tai ranskalaiset miehittäjät.
Kaikilla hahmoilla on hieman erilaiset taidot. Esimerkiksi sotilas saattaa olla hyvä käyttämään tuliaseita, kun taas metsää kotinaan pitävä tiedustelija osaa jäljittää ja viritellä ansoja. Intiaani osaa hallita eläimiä ja ymmärtää luonnon antimia. Hahmot osaavat opettaa taitojaan tietyissä rajoissa muille ja jokaisen peruskyvyt määritellään sen mukaan kuinka vahva, ketterä, älykäs ja kokenut hahmo on. Taitojen lisäksi pelaaja voi kartuttaa osaamistaan erilaisilla välineillä.
Kaikkea kaikille
Tekemistä riittäisi vaikka useampaan peliin. Pelaaja ottaa vastaan miehittäjien antamia tehtäviä, joissa tapellaan sotilaita vastaan, etsitään vakoojia, sabotoidaan, myrkytetään vastustajia ja kaiken päälle höösätään jatkuvasti vaihtuvaa joukkoa seuralaisia. Jotta puuhaa riittäisi, hyökkäävät viholliset vähän väliä oman linnakkeen kimppuun ja tarvikkeidenkin saanti pitää turvata suojaamalla huoltoreitit.
Pelin juoni kulkee läpi reilun kolmenkymmenen tehtävän, joista puolet on briteille ja puolet ranskalaisille. Toiminta on jännä sekoitus eri pelityyppejä, mutta suurimman osan aikaa peliä tutkitaan reaaliaikaiselta kartalta, hieman minkä tahansa tosiaikaisen strategiapelin tapaan, tosin nykystandardeja vaatimattomammalla grafiikalla. Väliruuduissa hahmot esitetään kauniina piirroksina, mutta itse tehtävissä hahmot ovat pienen pieniä pikseliukkoja.
Tyypillisessä tehtävässä käydään linnakkeessa kuuntelemassa komentajalta käskyt, valitaan mukaan lähtevät kaverit, ostetaan tarvikkeita kaupasta ja myydään oravannahkoja ja muita metsän antimia. Sen jälkeen harhaillaan linnakkeen ympäristössä etsien lippua, johon siirtymällä edetään varsinaiselle tehtäväalueelle. Tyypillisesti tarkoitus olisi löytää vaikka vihollisen kolonna ja väijyttää se, tai käydä terrorisoimassa heidän linnakettaan. Joka tapauksessa maastossa liikkuminen on periaatteessa tehty hyvin korkeuseroineen ja monine villieläimineen. Kun homma on valmis, saadaan tehtävästä rahaa, kokemusta ja kunniaa ja aloitetaan valmistelut seuraavaa keikkaa varten. Tehtävät etenevät aina samassa järjestyksessä, mutta valitun hahmon taidoista riippuen voi käyttää vähän eri konsteja tehtävän selvitykseen.
Suunta hukassa
Fields of Firea on selvästi tehty valtaisalla kunnianhimolla. Yleensä tällaisille "paljon kaikkea" peleille käy kahdella tavalla. Jos ne onnistuvat, tuntuu pelaajasta, että onpas hirveästi kaikkea kivaa puuhaa, mutta epäonnistuessaan homma menee epämääräiseksi harhailuksi kymmenissä eri valikoissa ja alipeleissä, eivätkä ne nivoudu kohti yhteistä tavoitetta.
Fields of Firen strategiaosuudet eivät ole aivan tarpeeksi strategisia, seikkailuosuudet jäävät pinnallisiksi ja ainoastaan roolipelimäiset piirteet tuntuvat mielekkäiltä. Nekin tärväytyvät helposti siihen, että taistelut ovat niin suoraviivaista ja nopeata paukuttelua, ettei hienoja taitoja pääse käyttämään hyväksi.
Osaltaan ongelma johtuu pelin temposta, koska normaali kartalla liikkuminen on niin puuduttavaa ja tökkivää harhailua, että pelin mielellään säätää pyörimään mahdollisimman nopeasti. Kun vihollinen vihdoin löytyy, tempo onkin yhtäkkiä liian nopea ja homma on ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Myös käyttöliittymä on vanhanaikainen ja sekava: ikoneita saa etsiä ja niiden merkitystä toisinaan arvailla.
Fields of Fire kaipaisi kipeästi enemmän ryhtiä. Vähemmän, mutta paremmin toimisi paljon paremmin kuin jokaisen osa-alueen pinnallinen rääppiminen. Siinä on kuitenkin monia hyviä pieniä oivalluksia ja perusidea sinänsä on hauska. Haparoiva suunnittelu näkyy ikävästi siinäkin, miten peli ei oikein osaa päättää onko se huumoripläjäys vai pitäisikö siihen suhtautua vakavasti. Toisaalta kaikki muu kuin kartan grafiikka on tehty kauniisti ja tyyli on vakavahko, mutta toisaalta runsas puhe on täynnä tahatonta tai tahallista huumoria ja koominen linja jatkuu naivin minimalistisessa grafiikassa kartalla liikuttaessa.
Fields of Firessa on niin paljon hyviä asioita ja se huokuu kunnianhimoa, että sille on lähes sääli antaa heikot pisteet. Pelattavaa on todella paljon, mutta pelaaminen edellyttää tavallista suurempaa aiheesta kiinnostumista ja pitkää pinnaa.
64
