Fields of Glory – Kunnian kentät

Strategiapeleihin on perinteisesti ollut vaikea päästä sisälle. Kuvaruudulla kerran kierroksessa liikkuvaa neliötä on ollut vaikea mieltää viidensadan miehen suuruiseksi musketööriplutoonaksi, vaikka kuinka pinnistäisi mielikuvitustaan. Lisäksi taisteluista on jäänyt antiseptinen maku, kun tapahtumat on steriloitu puhtaiksi numeroiksi.

Napoleonin Elbalta paluun jälkeisen sadan päivän keisarikunnan rintamille sijoittuva Fields of Glory on kunnianhimoinen yritys ratkaista strategiapelien ongelmat. Fields of Glory ratkaiseekin joukon vanhoja puutteita _ vain luodakseen joukon uusia.

Kunnianhimoinen yritys

Kierroksittain etenevän taistelun asemesta joukot toimivat koko ajan, eikä pelaaja aina ennätä antaa kaikkia haluamiaan käskyjä ennen kuin on liian myöhäistä. Semminkin kun joukko-osastoa hiirellä hipelöiden esiin ilmestyvä käskyvalikko ei aina suostu ilmestymään ensimmäisellä eikä toisellakaan klikkauksella.

Symbolien asemesta joukot esitetään miehinä, hevosina ja tykkeinä. Yksi ukko vastaa aina tiettyä määrää sotilaita eli joukko-osaston miesvoiman hupenemisen näkee kertavilkaisulla.

Fields of Gloryn tapa näyttää osastot animoituina pikku-ukkoina tekee myös joukko-osastomuodostelmien seuraamisen helpoksi. 1800-luvun alun strategiassa joukko-osastojen muodoilla eli riveillä, jonoilla, neliöillä sun muilla oli suuri merkitys, ja tosi perinteikkäissä armeijoissa niillä kiusataan varusmiehiä vieläkin. Kun pelaaja vihulaisen ratsuväen säikäyttämänä napauttaa jalkaväkiprikaatin käskyvalikosta ryhmittymiskäskyn "neliöööön STY!", hän kuulee äänikortilta signaalitorven asianomaisen töötötyksen ja näkee pikku-ukkojen kävelevän uusiin asemiin. Tämä vie tietysti aikansa, ja voi sitä osastopoloa, jonka muodonmuutos on kesken vihollisen hyökätessä.

MicroProse on onnistunut esittämään myös sodan julmuuden, sillä kaatuneet sotilaat ja hevoset jäävät taistelukentälle lojumaan mitä hupaisimpiin asentoihin. Taistelukenttä tuleekin helposti niin täyteen ruumiita, ettei eläviä joukkoja tahdo erottaa kuolleista.

Napoleonin ajan taistelut olivatkin todellisia lihamyllyjä. Ensin joukko-osastot marssivat lähes kosketusetäisyydelle toisistaan, ampuivat muskettinsa tyhjiksi ja ryntäsivät kauniiksi lopuksi pistin tanassa toistensa kimppuun. Jopa varsinainen tykistö kykeni vain suorasuuntaukseen eli tykkien ja vihollisosastojen välissä ei saanut olla mitään, ei edes omia joukkoja. Mutta jo yksi tykkipatterin täys'osuma saattoi hajottaa kokonaisen pataljoonan muodostelman. Ja sen jälkeen varsinainen teurastus vasta alkoi.

Pelissä on mukana vain kuusi taistelua, joista kaksi on kuvitteellista ja neljä aitoa. Odotettavissa lieneekin data-levykkeitä Elballe karkoitusta edeltävältä ajalta. Peli huipentuu tietysti Waterloossa, jossa ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan Napoleonilla on erittäin hyvät mahdollisuudet anglo-liittoutuneiden ja preussilaisten rökittämiseen. Preussin armeijan liittyminen taisteluun on tosin toteutettu hieman oudosti. Olen esimerkiksi onnistunut Napoleonina Napoleonin saappaissa murskaamaan vastustajani näkemättä yhtäkään preussilaista sotilasta.

Sääli vain, että Fields of Gloryn käyttöliittymä on juuri Waterloossa pahimmillaan. Peli ei joukko-osastoja animoidessaan läheskään aina muista tarkistaa, yrittääkö pelaaja kenties mahdollisesti tehdä jotain.

Viimeistely puuttuu

Valitettavasti MicroProse ei ole vaivautunut viimeistelemään Fields of Gloryn teknistä toteutusta loppuun asti. Grafiikka on kaunista, joukko-osastojen ja komentajien historiasta kertova tietokanta suorastaan erinomainen, mutta itse pelaaminen on työlästä. Esimerkiksi joukko-osaston komentajaa ei välttämättä löydä kuin koukkaamalla joukkojen ja komentajien tiedot sisältävän tietokannan kautta ja seuraamalla komentoketjua ylöspäin. Tällöin taistelukentän kartta vierii automaattisesti viimeksi esitellyn komentajan kohdalle.

Koko taistelukenttä ei mahdu kerralla näkyviin ja näytön vieritys on nykivää. Taiston kiivaimmassa tiimellyksessä ohjelma ei aina edes huomaa, että pelaaja takoo hiirtään epätoivon vimmalla vierittääkseen taistelukentän toisen sivustan näkyviin. Vastaavasti valikot eivät toimi samalla logiikalla kuin esimerkiksi Windowsissa, mikä tekee niiden käytön Windowsiin tottuneelle pelaajalle vaikeaksi (Niuku nauku! Niko "No Windows" Nirvi). Ja miksi ihmeessä näytön vieritykseen on käytettävä hiiren oikeanpuoleista namiskaa, kun saman asian voisi hoitaa vasemmallakin, jonka käyttö olisi paljon luontevampaa.

Myös joukko-osastojen logiikassa on puutteita. Vaikka osastot osaavat jossain määrin pitää huolta itsestään, tykkimiehet eivät esimerkiksi kierrä eteensä osuvaa järveä, vaan yrittävät uida hevosineen ja kanuunoineen sen yli! Ratsuväki innostuu kerta toisensa jälkeen ajamaan takaa pakoon yrittäviä osastoja, vain joutuakseen hetken kuluttua vihollisen piirittämäksi. Ja mikä pahinta, jos tykkimiehiä ei erikseen käske pysymään asemissaan, ne yrittävät ajaa pakenevia yksiköitä takaa tykkeineen kaikkineen.

Myös ohjekirjan kirjoittajat ovat keskittyneet enemmän historiallisen taustamateriaalin kokoamiseen kuin itse peliohjeisiin. Esimerkiksi näytön vierittäminen hiiren avulla mainitaan vain sivumennen aivan muualla kuin hiiren käyttöä koskevassa luvussa. Myös manuaalin teknisessä toteutuksessa on toivomisen varaa.

Eli vaikka vanhana strategina ja Napoleonin ajan sotien harrastelijana jaksankin pelata Fields of Gloryä, sen monet puutteet nostavat välistä sapen maun suuhun. En voi kuin ihmetellä, miksei tätä ohjelmaa ole testattu ja viimeistelty kunnolla. Pienellä viilauksella arvosanaan olisi voinut helposti lispahtaa parikinkymmentä lisäpistettä.

78