20 vuotta täyttävä roolipelisarja lähtee viimein isänsä helmoista ja paljastaa heti uudet kykynsä. Final Fantasy XII on silkkaa timangia.
Kahdennentoista osan myötä SquareEnixin Final Fantasy -roolipelisarja astuu uuteen aikakauteen. Ensimmäistä kertaa sarjan 20-vuotisessa historiassa pelikonseptin luojana ja tuotantoryhmän vetäjänä ei toiminut sarjan isä Hironobu Sakaguchi. Mies jätti yhtiön Final Fantasy XI:n jälkeen pyörittääkseen omaa Mistwalker-pelistudiotaan.
Uuden komentajan pestin sai kulttiklassikko Vagrant Storyn luoja Yasumi Matsuno, jonka komennossa Final Fantasy XII:ta hiottiin yli viisi vuotta. Pomovalinta osui nappiin. Matsunon vision pohjalta syntynyt lopputulos ravistaa pölyttyneitä kaavoja ja tuo uuden raikkaan tuulahduksen Final Fantasyjen klassiseen saagaan.
Ivalice on sotien repimä maailma, jonka historiaa hallitsevat legendat suurista kuninkaista, kaatuneista dynastioista ja mahtavasta taikuudesta. Taivasta kansoittavat ilmalaivat ja sivilisaatio keskittyy erämaiden ympäröimiin metropoleihin, joissa asuu ihmisten ohella lukuisia muita rotuja, kuten haltiamaisia vieroja ja liskohäntäisiä bangaita.
Vuosien poliittiset jännitteet Archadian imperiumin ja Rozarrian kuningaskunnan välillä ovat kiristyneet liki avoimeksi sodaksi. Kun Archadia miehittää kahden supermahdin välissä sijaitsevan pienen Dalmascan kuningaskunnan, maailmansodan uhka värjyy Ivalicen yllä ja vastarintaliikkeet heräävät Rabanastren, Dalmascan pääkaupungin, varjoisilla kujilla.
Yksi miehitetyn Rabanastren asukkaista on 17-vuotias nuorukainen Vaan, joka menetti veljensä imperiumin hyökkäyksessä. Päätettyään silkasta mielijohteesta murtautua kuninkaanpalatsiin Vaan pelmahtaa keskelle poliittisen salaliiton pyörteitä ja ajautuu pitkälle matkalle taistelemaan Dalmascan itsenäisyyden puolesta ja selvittämään syitä Archadian invaasioon.
Juoni lähtee liikkeelle hitaasti, mutta kasvaa tarinaksi ystävyydestä, petturuudesta, rakkaudesta ja poliittisesta valtapelistä. Loistavasta hahmokavalkadista huomion varastavat karismaattinen herrasmiesvaras Balthier sekä vallanhalun ja moraalin ristitulessa kamppaileva prinsessa Ashe.
Tervetuloa 2000-luvulle
Final Fantasy XII:n pelikaava kumartaa perinteille. Seikkailu etenee lineaarisesti sankariseurueen matkatessa ristiin rastiin Ivalicea. Matka vie hiekka-aavikoiden, lumisten vuorisolien ja rehevien aarniometsien kautta lukuisiin elämää kuhiseviin kaupunkeihin, kuten Archadesin pilvenpiirtäjäviidakkoon ja Bhujerban taivaskaupunkiin.
Katujen hälinässä kolutaan kauppoja ja jututetaan paikallisia, kaupunkien ulkopuolella erämaiden ja sokkeloiden hiljaisuus rikkoutuu hirviöiden tuskanhuudoista. Suurin osa pelistä kuljetaan jalkapatikassa, mutta matkanteko onnistuu myös ilmalaivoilla ja vuokra-chocobolla.
Merkittävin uudistus edeltäjiin on uusi taistelusysteemi, joka on timanttinen. Puuduttavat satunnaismatsit lataustaukoineen ovat historiaa, sillä viholliset näkyvät ennen taisteluita (aplodeja!) ja taistelu tapahtuu reaaliaikaisesti samalla ruudulla kuin muu peli (ilotulituksia!). Hirviöt bongataan jo kaukaa, joten pelaaja voi yleensä päättää, milloin haluaa matsata, milloin ei. Ivalicen luontoa asuttavasta faunasta osa ei välitä seurueen läsnäolosta, kunhan ne jättää rauhaan, osa otuksista taas ryntää kimppuun heti (putki)näköyhteyden saatuaan.
Taisteluissa hahmot osaavat läimiä aseilla, heitellä loitsuja ja käyttää esineitä. Miekat ja peitset ovat kova sana lähitaistelussa, loitsuilla ja ampuma-aseilla kurmotetaan turvallisen välimatkan päästä. Uutta on se, että pelaaja kontrolloi vain yhtä seurueen kolmesta jäsenestä, muut hutkivat itsenäisesti tekoälyn komennossa. Final Fantasy XII:n valttikortti ovat gambiitit, tekoälykäskyt, joilla pelaaja määrittää, kuinka tietokoneen ohjaamat hahmot taistelevat. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että hahmot osaavat omatoimisesti syöksyä vihollisen kimppuun ja parantaa haavoittuneita ilman, että pelaajan tarvitsee erikseen käskeä.
Erilaisia gambiitteja on satoja, joten taistelutaktiikan voi hioa nautittavan yksityiskohtaisesti. Hahmot voi esimerkiksi määrätä käyttämään pelkkiä tuliloitsuja aina kun vastaan kävelee liekeille arka vastustaja tai ryntäämään ensimmäiseksi hirviölauman heikoimman jäsenen kimppuun. Mahdollisuuksia oveliin sotasuunnitelmiin on miltei loputtomasti.
Systeemin hienous on siinä, että hahmot taistelevat annettujen ohjeiden mukaan pirun tarkasti. Näppäränä ideana koko seurueen voi jättää taisteluissa tietokoneen ohjaukseen. Tämä kuulostaa paperilta tylsältä, mutta on yllättävän hauskaa. Koska tekoälystrategiat ovat itse luotuja, on oudon palkitsevaa katsella, kuinka hahmot pitävät huolta itsestään. Voi sitä ylpeyttä, kun seurue ensi kertaa hoitelee omin neuvoin ensimmäisen bossinsa! Täysin omatoimisia hahmoista ei saa, vaan pelaajan on koko ajan puututtava taisteluiden kulkuun.
Vaarojen maa
Chocobo-kunniamerkki menee vihollisten tekoälylle. Useimmat hirviöt hyökkäävät laumassa ja osaavat kutsua lisävoimia. Pelaaja ei voi syöksyä sokeasti kaiken liikkuvan kimppuun, sillä Ivalicessa jokaisella pelialueella asuu perushirviöiden seassa muutama ylivoimainen überdemoni, joiden pelkkä aivastus niistää seurueen hengiltä. Henkihieverissä karkuun juokseminen tulee seikkailun kuluessa tutuksi, kun heikoksi luultu vastus saa avukseen lisäjoukkoja tai pelaaja erehtyy kutittelemaan miekankärjellä väärää nenänpäätä. Vinkkinä keltanokille: jos törmäätte seikkailun alussa Gizan tasangoilla ihmissusiin, jättäkää ohjaimenne ja juoskaa!
Kokemuksen lisäksi taisteluista kilisee lisenssipisteitä, joilla kasvatetaan hahmojen hauista ja aivoja sekä aktivoidaan taitoja. Taidoiksi lasketaan loitsut, erikoishyökkäykset sekä kyky kantaa tiettyjä aseita ja varusteita. Hölmöimmillään kaupasta ostettua barettia ei voi laittaa päähän ennen kuin baretinkantokyky on ostettu lisenssipisteillä. Armeijan barettimarssi on moisen tiukkapipoisuuden rinnalla pientä.
Taidot sijaitsevat shakkiruudukolta näyttävällä lisenssilaudalla, jolla liikutaan eteenpäin yksi taito kerrallaan. Alussa jokainen hahmo lähtee liikkeelle samasta paikasta, mutta jatkossa pelaajalla on vapaat kädet erikoistaa hahmot eri loitsuihin ja aseisiin. Erityyliset taidot sijaitsevat eri puolilla ruudukkoa.
Systeemi toimii. Sen ansiosta hahmot oppivat uusia taitoja tasaista tahtia ja se myös kannustaa tappamaan helppoja perusötöjä, sillä lisenssipisteitä irtoaa kaikkein säälittävimmästäkin kääpiöhyttysestä. Houkuttelevasti kaikki supertaidot, kuten mahtipontiset quickening-erikoishyökkäykset, sijaitsevat kaukana ruudukon laidoilla usean tasonnousun päässä.
Kauneuden valtakunta
Final Fantasy XII on sarjan laajimpia pelejä. Pääjuonen parissa kuluu helposti yli 50 tuntia ja koluamalla kaikki sivuseikkailut, piilotetut sokkelot ja bonusbossit aika tuplaantuu. Hauskaa ylimääräistä ajanvietettä on esimerkiksi jahdata palkkionmetsästäjänä etsintäkuulutettuja hirviöitä.
Pituutta venyttää edeltäjiä kireämpi vaikeustaso. Final Fantasy XII:n pääpahikset ovat kautta linjan todella kovanahkaisia pirulaisia, jotka läiskäisevät game over -ruudun vähänkään laiskemman hahmonkasvattajan eteen. Ratkaisu on hyvä, sillä se kannustaa hyödyntämään taistelusysteemin taktisia hienouksia.
Grafiikka on häikäisevän kaunista. Kaupunkien arkkitehtuuri lumoaa mielikuvituksellisuudellaan, kadut vilisevät elämää, luonto hehkuu upeissa väreissä ja hahmot on animoitu vivahteikkaan elävästi. Vähäeleinen musiikkitausta on kautta linjan erinomainen, samoin ääninäyttelijät. Plussana myös PAL-käännös on kelvollinen.
Final Fantasy XII on viimeisen päälle hiottu, vangitsevan hyvä rooliseikkailu. Lukuun ottamatta muutamaa ylisuurta ja epäloogisesti suunniteltua luolastoa kokonaisuudesta on vaikea keksiä suurempia säröjä. Helmikuun lopussa menee useammaltakin arkielämä katkolle kun matka Ivalicen satumaailmaan alkaa, ja ikimuistoisen seikkailun pyörteet nappaavat mukaansa.
93
