Japsiroolipelien keisari puetaan jälleen uusiin vaatteisiin. Kevään trendejä ovat tiukat putket ja kirjavat värit.
Vaikka pelisarjan nimi antaa ymmärtää lopun aikojen olevan lähellä, Final Fantasy ei ole vielä edes semifinaaleissa. Kolmattatoista osaa eeppiseen fantasiajatkumoon on rakennettu tähtitieteellisen budjetin voimin pitkään ja hartaasti. Tuore tuotantotiimi yrittää toistaa edellisosan onnistuneen reformaation, mutta uusilla aseilla. Valitettavasti ruoskat ja lateksinaamarit eivät vieläkään kelpaa fantasian aiheeksi.
Kaukana jossain on Pulse, konemaisen jumalrotu fal’Cien hallinnoima dystopia. Leikkisät jumalat halusivat oman versionsa Simsistä, joten fal’Cie nimeltä Orphan rakenteli riemukseen pienen maailman, paratiisin maan päälle. Cocooniksi ristitty lintukoto täytettiin ihmisillä ja jumalat siirtyivät yleisöksi. Toinen fal’Cie, Molyneux, kuulemma puuhailee vielä hurjempien projektien parissa.
Ihmisten pieni biosfääri ajautui nopeasti sotaan isäntiensä kanssa, mutta selvisi konfliktista voittajana. Välienselvittelyn jälkeen Cocoon lipui uskonnollisen eliitin hallintaan. Teokraattinen hallitus tekee kaikkensa estääkseen toisen maailmanpalon, joten tavallisen sukankuluttajan ei tarvitse vaivata päätään päätöksillä ja yksilönvapauksia on karsittu rankalla kädellä. Jaloista periaatteista syntynyt Cocoonin paratiisi on muuttunut maanpäälliseksi helvetiksi.
Kristallinkirkasta työvoimapolitiikkaa
Venäläisen kutsuntakäytännön mukaisesti satunnainen osa Cocoonin ihmispopulaatiosta saa kantaakseen fal’Cien stigman. Korvamerkityt henkilöt on tarkoitettu korkeampia päämääriä varten, mutta fal’Cien antama polttomerkintä ei kerro kuin sen, että jotain on tehtävä. Fokukseksi nimetty päämäärä on keksittävä itse, sillä jumalat tökkivät vain oikeaan suuntaan valmiiden vastausten sijaan. Ellei hommaa saa hoidettua, merkityt muuttuvat inhoiksi hirviöiksi. Kun uraputkesta pääsee ulos, eläkkeeksi tarjotaan ikuista elämää kristallikiteen sisuksissa. Jos asuisin Cocoonissa, soittaisin puhelun ammattiliittoon.
Pelin tarina käynnistyy, kun fal’Cien merkitsemää siskoaan pelastamaan lähtenyt Lightning ja paikallisen vastarintaliikkeen piällysmies Snow kohtaavat temppelissä. Stigmalla merkitty Serah-systeri on lumimiehen morsian, ja kuten arvata saattaa, käly ja sulho eivät pidä toisistaan. Pelaaja heitetään suoraan tapahtumien pyörteisiin ja pohjustuksia juoneen saa kaivella esiin ruutupaperille piirrettyjen ideakarttojen avulla.
Luomiskertomukseen, anteeksiantoon, yksilön kasvuun ja rakkauden voimaan luottava tarina on mielenkiintoinen, mutta toteutus jättää toivomisen varaa. Sekava käsikirjoitus yhdistyy pintapuolisesti käsiteltyihin teemoihin, ja etenkin imelät lemmentunnustukset tuntuvat kuin suoneen tykitettäisiin tylsällä neulalla siirappia. Lässytys jättää jopa Anakin Skywalkerin ihkuilut kirkkaasti kakkoseksi.
Pääosassa toikkaroivat avainhahmot ovat kokoelma ääripäitä edustavia karikatyyrejä, joiden dialogi ampuu uskottavuutta polveen kolmekasilla. Mukaan on ängetty stereotyyppinen huumorimies, ja mitäpä olisi japsiropellus ilman itsetunto-ongelmaista teinipoikaa? Pelin naaraspuolinen jäniskevennys on ärsyttävä pissaliisa, jonka suusta ei tule mitään järkevää koko pelin aikana. Lightning on täyden kympin jääkuningatar, kun taas Snow on varustettu keskiverron kerrostalon kokoisella egolla. Itseään kehuskeleva sänkinaama alkaa ärsyttää jo eteläpohjalaisenkin mittapuulla.
Kauniit ja rohkeat
Audiovisuaaliseen toteutukseen käytetty miestuntimäärä näkyy kauas, sillä maailma on aivan järjettömän kaunis. Etenkin hahmomallit ansaitsevat suitsutusta. Iho näyttää iholta, naamassa on partaa ja tyypit ilmehtivät melkein autenttisesti. Osa videoista on tehty pelimoottorilla ja osa pätkistä on esirenderoituja. Eroa on usein vaikea havaita, mikä kertoo paljon graafisesta loistosta. Korkeiden tuotantoarvojen vanavedessä peli on lipunut entistä enemmän elokuvan suuntaan ja tämä näkyy kerronnan ohella myös pelimekanismien rampauttamisena.
Tuorein Final Fantasy kärsii pahasta Kojima-efektistä, sillä välihideot varastavat valehtelematta neljänneksen koko pelin kestosta. Pätkät eivät onneksi ole pitkiä, mutta niitä on paljon. Putkimainen toteutus tukee entisestään pelin elokuvamaista rakennetta, mikä ei ole lainkaan hyvä juttu, kun kyse on roolipelistä. Pahimpana mokana sivutehtävät on käytännössä unohdettu kokonaan, ja pelaajaa talutetaan jatkuvasti kohti seuraavaa etappia. Pelialueet ovat tiukasti rajattuja rännejä, joten pelkoa eksymisestä ei ole.
Alkuperäisestä japanilaisesta ääninäyttelystä haaveilevat joutuvat pettymään, sillä kauniin musiikkiraidan kyytipojaksi on ainoastaan lontooksi dubattua dialogia. Levytila ei liene ollut esteenä ainakaan PS3-versiossa, mutta jostain syystä nipponilaiset vuorosanat on lakaistu lokalisoinnissa maton alle.
Fantasioita roolileikeistä
Hahmonkehityksessä keskitytään ammattitaitojen kasvattamiseen ja taisteluista saaduilla kristallipisteillä hahmonsa voi hioa joko kylmäveriseksi tappajaksi tai maailman parhaaksi ensihoitajaksi. Vaikka järjestelmä kannustaa erikoistumiseen, onnistumisen avaimet hankitaan raskaan grindaamisen kautta. Ammattipuussa on ideaa, mutta eteneminen käytännössä edellyttää taitojen hinkkaamista tappiin jokaisella osa-alueella.
Perusrakenteiden tuuletuksen ohella myös taistelujärjestelmä on uusittu. Aluksi systeemi vaikuttaa äärimmäisen yksinkertaiselta, mutta edetessä siihen onneksi tulee lisää syvyyttä. Kaikki viholliset näkyvät edelleen kartalla, mutta edellisosasta poiketen taistelut otellaan omalla ruudullaan. Mätkiminen on erikoinen hybridi reaaliaikaista ja vuoropohjaista järjestelmää.
Jokaisella vuorolla on käytössä tietty määrä toimintapisteitä, jotka latautuvat itsekseen ruudun alalaidassa näkyvään mittariin. Erillisiä manapisteitä ei ole lainkaan, sillä kaikki loitsut tehdään toimintamittariin kertyneen energian voimalla. Parannusjuomien ja muiden esineiden käyttö ei verota toimintapisteitä ja potukat parantavat kerralla koko ryhmän. Pelkästään vetovastuussa olevaa hahmoa voi itse käskyttää ja muut pallopäät ottelevat koneen ohjauksessa.
Taistelujärjestelmän sydämenä ovat roolileikit. Kristalliamiksesta hankittuja ammattitaitoja hyödynnetään taistelukentällä ja jokaisella hahmolla on useampi erilainen perustila, joita kutsutaan rooleiksi. Roolien välillä liikutaan paradigmoiksi ristittyjen taistelutaktiikoiden avulla, jotka sanelevat hahmon toimenkuvan taistelun aikana. Valmiiksi purkitettujen paradigmojen ohella paletteja voi itse muutella.
Ryhmällä ei enää ole perinteistä parantajaa tai tankkia, sillä paradigmojen avulla vastuuta voi jakaa. Esimerkiksi tietty paradigma ruoskii koko revohkan loitsimaan, kun taas puolustava asetelma nakittaa pari tyyppiä parantajiksi yhden jakaessa oikeutta teräksellä.
Sähäkkä paradigmajumppa täyttää nopeasti toimintapalkin, jolloin hyökkäysten ketjuttaminen on rivakampaa. Ketjuttaminen on edellytys isompien kärhämien voittamiseen, sillä tiukan turpaanvedon päätteeksi vastustajaa pääsee tuikkaamaan suojan alle. Terveysmittarin ohella vihollisilla on erillinen kuntopalkki, joka ilmaisee, milloin vihu horjahtaa. Riittävän pitkän kombokertymän päätteeksi vastustajan suojaus luhistuu ja iskut tekevät entistä enemmän vahinkoa.
Erittäin virtaviivainen taistelujärjestelmä jakaa varmasti mielipiteitä. Alku voi olla sekava, mutta kun idean sisäistää, systeemi ajaa asiansa kohtuullisesti. Mekaniikka voisi olla rutkasti parempikin, sillä iskusarjojen ketjuttaminen on usein pelkkää tuuripeliä ja etenkin pidemmät taistelut taantuvat usein loputtoman pitkäksi hinkkaamiseksi.
Kolmetoista ja risat
Kun osa tarinan kantavasta voimasta on vastalause yksilönvapauksien karsimista kohtaan, tuntuu vähintään koomiselta, että seikkailu suorastaan rakennetaan taantumuksen voimien varaan. Oman visionsa sijaan Square on yrittänyt arvata kansan tahtoa, mutta markkinavoimille kumartaminen päättyy harvoin muuhun kuin pyllistykseen pelaajien suuntaan. Itäroolipelien uusi HD-messias on lopulta vain putkeen ahdettu seikkailu, jota on höystetty hahmonkehityksellä ja taistelujärjestelmällä. Sivuseikkailuiden puute helpottaa etenemistä, mutta syö maailmaan uppoutumista.
Uusin Final Fantasy on kaukana jeesuspelistä, mutta sekavan ja yksinkertaisen kuoren alta paljastuu silti mukaansatempaava seikkailu. Välillä se tosin vaatii rutkasti ymmärrystä ja anteeksiantoa toimiakseen. Virtaviivaistaminen ei varmasti maistu kaikille, sillä Final Fantasyt ovat perinteisesti olleet tasogrindaajien unelmia.
81
