Fire Emblem: Radiant Dawn (Wii) – Säkenöivä aamunkoi

Kaipaatko vuoropohjaista, mutta vauhdikasta taistelua, joka on taktikointia täynnä? Entäpä nuoria piikkitukkasankareita, joiden hiukset loistavat sateenkaaren eri väreissä? Tai eeppistä juonta, jossa on ripaus romantiikkaa? Ystäväni, viholliseni, katsopa tännepäin.

Fire Emblem -pelisarjalla on menestyksekäs 18 vuoden historia, jonka aikana sarjaan on tehtailtu jo toistakymmentä peliä. Nyt julkaistava Radiant Dawn on vasta kolmas Euroopassa julkaistu osa. Se on samalla sarjan ensiesiintyminen Wiillä.

Fire Emblem on taktiikkaroolipeli, jossa paino on sanalla taktiikka. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että kyseessä on japsirope, josta on poistettu kaikki turha juoksentelu ja keskitytty taistelun hiomiseen. Se ei ole lainkaan huono valinta.

Auringonnousun soturit

Pelin tapahtumat sijoittuvat Telliuksen mantereelle kolme vuotta sarjan edellisen osan Path of Radiancen  (Pelit 12/2005, 87 pistettä) päätöksen jälkeiseen aikaan. Crimean ja Daeinin valtioiden välinen sota päättyi jälkimmäisen häviöön. Tämän hyödynsi Benignionin keisarikunta, joka otti häviäjän isälliseen ja rautaiseen otteeseen. Sepäs ei kaikkia miellytä, ja kansan syvistä riveistä nousee Radiant Dawn -niminen vapautusrintama, joka nostaa Daeinin yltä orjuuden ikeen.

Peli jakautuu neljään osaan, joissa on yhteensä noin kolmekymmentä tehtävää. Ensimmäisessä osassa pelataan vapautusrintamaa Daeinissa, sitten siirrytään Crimean kuningattaren leipiin tukahduttamaan maassa vellovaa kapinaliikettä ja kahdessa muussa osassa kiedotaan eri juonikuviot yhteen. Juoni on perusanimen tapaan täynnä kliseitä, suuria tunteita, ylilyöntejä ja yllättäviä käänteitä, mutta minua höpöhöpö-juoni viihdytti.

Sarjan edellisen osan Path of Radiancen hahmot voi siirtää Gamecuben muistikortilla suoraan Radiant Dawniin. Itse en ole pelannut aiempia osia, mutta pääsin silti hyvin juoneen mukaan. Ehkä vähän liikaakin, sillä jossain vaiheessa kävin kaivamassa vanhan shinaini naftaliinista taistelua tukemaan.

Nöyryytys tekee viisaa(mma)ksi

Perusteet ovat edellisistä osista tuttuja. Ennen taistelua voi tukikohdassa jakaa kokemuspisteitä, ostaa sankareille aseistusta, taikakaluja, taitobonuksia ja jakaa hahmot taistelupareiksi. Ja tietysti on syytä katsoa juonta kyydittävät eeppiset keskustelut.

Hassua kyllä, keskustelujen katsominen ei ole pakollista. Ne esitetään vain puhuvina päinä ja tekstinä, mutta kyllä sitä ilokseen tuijottelee. Keskusteluja tulee tiiviiseen tahtiin myös taisteluiden välissä ja niiden aikanakin. Tärkeimmät tapahtumat näytetään tyylikkäinä animaatioina tai tyyliteltyinä taidekuvina.

Hahmot kehittyvät taisteluiden tuoksinassa, mutta taitojen kehitykseen ei voi millään lailla vaikuttaa. Aseistuksen ja muut esineet saa kuitenkin valikoida itse. Pelin edetessä hahmoja tarttuu mukaan melkoista tahtia, ja pelin lopussa koossa on jo käsin ja varpain laskettava määrä sankareita.

Vuoropohjaisessa taistelussa jokainen hyökkäys näytetään hienona animaationa. Isoissa taisteluissa kytkin animaatiot suosiolla pois päältä, sillä ne venyttävät taistelun kaksi kertaa pidemmäksi. Path of Radiancen tavoin taistelu perustuu hahmoluokkien eri taitoihin ja kivi–paperi–sakset-tasapainotteluun.

Pedoiksi muuttuvat laguzit repivät kappaleiksi lähes minkä yksikön vain, mutta eivät kestä tulimaagien loitsuja. Jousimies pudottaa lentävät yksiköt silmänräpäyksessä, mutta saa hetkessä turpaan kirves- ja miekkamiehiltä, ja niin edelleen. Aseiden voimasuhteet riippuvat myös taistelijoiden tasoeroista. Kokenut petomies väistää heikomman maagin loitsut helposti ja kovan linjan levypanssaripelleen on vaikea tehdä vahinkoa oikein millään aseella.

Kun sankari kuolee, hän kuolee pysyvästi ja elää sen jälkeen enää kauniissa muistoissa. Juonen kannalta kriittiset hahmot pidetään elossa, mutta vain taistelukyvyttöminä rampoina. Siksi pelatessa on kieli keskellä suuta, kun jännittää, pysyykö oma suosikkihahmo elossa vai ei.

Ehkä pelitaitoni ovat ruosteessa, mutta siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut itseni näin nöyryytetyksi. Pelasin helpoimmalla tasolla, mutta taisteluissa tuli turpaan kuin aikoinaan kendon alkeiskurssilla. Väkivalta uhkasi myös Wiini osumapisteitä, sen verran tunteita suosikkien kuolema ja latausrumba herättivät. Käyttöliittymääkään ei voi syyttää, sillä se on toimiva ja helppo oppia.

Valituksestani huolimatta vaikeustaso on sopiva, sillä pähkäiltävää riittää. Etenkin isoimmissa monen kymmenen hengen puolustustaisteluissa saa oikeasti miettiä sopivaa taktiikkaa, kun kaikkien eri yksiköiden edut ja haitat pitää ottaa huomioon. Pelissä on kaltaisilleni palikoille myös hyvät tutoriaalit, joiden avulla peli sujuu aasiltakin.

Radiant Dawn on erittäin viihdyttävä pakkaus, joka sai minut vakavasti harkitsemaan sarjan aiempien osien hankkimista. Enkä edes omista DS:ää tai pelikuutiota.

87

Lisää aiheesta