Fret Nicessa kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa, sillä pahat hevimetallimöröt kaadetaan positiivisilla rokkisoinnuilla. Örkkien kaatoon vaaditut nuottikuviot luetaan vihollisten naamatauluista. Laastarilla paikattu kolmisilmäinen pahis tipahtaa, kun kitarasta kajahtaa kaksi erilaista sointua: toinen kerran, toinen kolmesti.
Hauska idea tuo tasoloikkailuun oman puzzlehtavan vivahteensa, kun päälle käyvä vihollismassa puretaan palapelin lailla osa kerrallaan. Teemaan sopivasti pelihahmoja voi liikutella kitaraohjaimilla, mikä on kieltämättä nerokas ajatus.
Käytännössä homma ei vain toimi lainkaan. Jo pelkkä pelihahmon hyppyyttäminen skittaa kallistelemalla pilaa koko kuvion, sillä minkään lelukitaran liikesensori ei ole riittävän tarkka loikkapelin tarpeisiin. Ukko hyppii ruudulla miten huvittaa, mikä ei huvita pelaajaa.
Onneksi kamalia kitarakontrolleja ei ole pakko käyttää, sillä soolot voi soittaa myös padin olkanapeilla. Se syö kitarasankarifiilistä, mutta pelastaa muuten toimivan hyppelypelin varmalta tuholta.
Toinen perustavanlaatuinen ongelma Fret Nicessa on pelattavan määrä. Koko hoidon näkee parissa tunnissa. Tai näkisi, jos jo pelattuja tasoja ei joutuisi sahaamaan uudestaan ansaitakseen mitaleja, joita ilman uusille alueille ei ole asiaa. Esimerkiksi nopeista läpijuoksuista irtoavat mitalit ovat vieläpä melko tiukassa. Meinasi siinä käämi palaa, kun eteneminen pysähtyi jo kolmoskentän jälkeen kuin seinään.
Mitalipelleily turhauttaa niin paljon, että Fret Nicen monet hyveet uhkaavat tuupertua sen alle. Pakkotoiston takia pelin tasot alkavat tympiä nopeasti, vaikka ne ovat nokkelasti suunniteltuja ja monipuolisia pyrähdyksiä. Pelin hurmaava ulkoasu ja tarttuvat rokkibiisit toimivat niin ikään hienosti.
Sääli, että muuten hyvä ja kekseliäs hyppely kärsii parista murskaavasta typeryydestä. Fret Nicesta haluaisi kovasti pitää enemmän kuin peli itse antaa myöten. Pikkupelille korkean 15 euron hintalapun oikeuttaminen vaatii kuitenkin paremman yrityksen.
70
