Zekistanin diktaattori on kaadettu, mutta se ei lohduta kansaa paikallisen mullahin johtaessa lojalistit kapinaan. Partasuut kaappaavat Tien-Hamirin kaupungin haltuunsa, jolloin sisällissotaa estämään lähetetään rauhanturvajoukkojen kovimmat karjut.

Ten Hammers on Xboxin Full Spectrum Warrior -taktiikkapelin jatko-osa. Alkuperäispelin Playstation 2 -käännös ei ollut järin mairitteleva, joten odottaa sopii, että tällä kertaa oltaisiin petrattu.

Perusidea on entisellään. Pelaaja komentaa kahta neljän sotilaan ryhmää taistelussa sekalaisia arabijoukkoja vastaan. Perinteistä räiskintää on turha odottaa. Ten Hammers on taktinen ongelmanratkaisupeli, joka on puettu näennäisrealistisen kaupunkisodan kuteisiin. Idea on edelleen harvinainen ja mielenkiintoinen, eikä toteutuskaan ole hullumpi.

Vaikka sarja syntyi konsolilla, ohjaus on kuin suoraan PC-pelistä. Joukkueita komennetaan kursorilla, joka muuttuu tilanteen mukaan ryhmän seuraavasta sijainnista vaikkapa tulitussektoriksi, johon sotilaat pyssynsä suuntaavat. Tatilla tällainen ohjaustapa kärsii väistämättömästi lievästä epätarkkuudesta, mutta pienen totuttelun jälkeen joukkueiden johdonmukainen määräily käy kohtalaisen sujuvasti hektisissäkin tilanteissa. Padiin on mahdutettu hämmästyttävä määrä eri komentoja, ja silti järjestelmä uppoaa nopeasti selkärankaan.

Pelin hallinta vaatii monen sotataidon opettelua. Suojautuminen, suojatuli ja joukkueiden yhtäaikainen komentelu ovat elinehtoja Tien-Hamirin kaduilla. Vieraassa ympäristössä ei ole varaa virheisiin. Yksi selustasta hyökkäävä sissi voi teurastaa puoli joukkuetta ennen kuin pelaaja edes tajuaa, mitä tapahtui. Helpotuksena taistelutehokkuusmittari ilmoittaa heti, jos joukkue on vaarassa, mutta peli on silti erittäin vaikea. Jo vaikeustasoista vähäisin panee kovasti hanttiin.

Ryhmän neljällä jäsenellä on kullakin omat roolinsa. Ryhmänjohtaja tilaa ilmaiskut, konekiväärimies pakottaa viholliset piiloon, kiväärimies tarkka-ampuu ja kranaatinheitinmies tuhoaa järeämmät kohteet kaukaa. Jos urho haavoittuu taistossa, on edessä vetäytyminen lähimmälle joukkojensidontapaikalle parkuva äijä olkapäällä. Ei ryhmä aivan yksin ole, sillä avuksi voi välillä kutsua helikopteri-iskun tai tankin.

Pelin näennäinen realismi ostetaan turhan matemaattisen oloisilla säännöillä, jotka rikkovat illuusiota. Miksi nurkan takaa kurkkaavat ovat immuuneja luodeille? Miksi autonikkunat ovat luodinkestäviä? Miksi kiväärikranaattiin ei vaikuta painovoima? Monet lautapelimäisen tarkat säännöt tuntuvat sodan melskeessä naurettavilta.

Karkeajännitys

Grafiikalle ei juuri hurrata. Esineiden pinnat ovat suttuisia, ihmiset kirveellä veistettyjä ja pienempien kappaleiden piirtoetäisyys lyhyehkö. Positiivisena yllätyksenä edellisen osan PS2-käännöksen nykimistä ei enää juuri esiinny, vaikka ruudulla juoksisi kahdeksan omaa solttua ja koko joukko vihulaisia.

Äänissä olisi parantamisen varaa. Luodit napsuvat kuin hernepyssystä eikä tankin kanuunan laukausta aina edes huomaa. Taisteluihin ei kaipaa luotien laulun lisäksi muuta musiikkia, mutta valikoissa ja välianimaatioissa kuullaan erinomaisen hyvin peliin sopivia pateettisia sinfonioita ja Lähi-idän melodioita yhdisteleviä sävelmiä.

Ääninäyttely on kohtuullista, ja miesten satunnainen huulenheitto antaa mukavaa tunnelmankevennystä. On pelissä tarinakin, mutta se on lähinnä tekosyy vaihtelulle tehtävissä ja taistelukentissä. Ympäristö vaihtelee mielenkiintoisesti ja pakottaa soveltamaan taktiikoita.

Full Spectrum Warriorit muistuttavat enemmän shakkia kuin sotaa, joten Ten Hammersia voi suositella vain hitaasta rytmistä ja monipuolisesta taktikoinnista nauttiville ihmisille. Taistelukokemukseni alkuperäispelistä on rajallinen, mutta se vähä tuntui lähes identtiseltä jatko-osan kanssa.