Gex 3D Return of the Gecko (PSone) – Paluu uuteen ulottuvuuteen

Vanhat sankarit palaavat pelitantereelle aina ja välttämättä. Nyt on sitten Liskokuninkaan vuoro. Uusi Gex lyö ovet auki kolmiulotteiseen maailmaan.

Gex-liskon kolmiulotteinen maailma ei sinänsä ole autuaaksi tekevä uudistus. Onneksi Crystal Dynamics on vääntänyt Gexin kiemurat kokonaan uudeksi, tuoreen tuntuiseksi seikkailuksi.

Ensimmäisenä Gex 3D:ssa iskee tajuntaan hiottu ja vaikuttava pelirunko eli sen 3D-grafiikkaa pyörittävä koneisto. Värikylläiset ja yksityiskohtia pursuavat maisemat pyörivät uljaasti, ilman hidastelun häivää, oli kuvakulma sitten tavaraa täynnä tai tyhjyyttä tavoitteleva. Vielä pari vuotta sitten ei olisi voinut uskoa, että PlayStation pystyy näinkin muikeaan grafiikanpyöritykseen. Hieman kauempaa tiirattuna peliä voisi jopa luulla nopsan PC-3D-kortin kautta suodatetuksi, sen verran vähän monista PlayStation-peleistä tuttua pikselimössöä on näkyvissä.

Hyvä pelirunko ei toki peliä tee, mutta antaa kentänsuunnittelijoille vapaammat kädet. Gex 2:n pelirunko mahdollistaa sekä aavat avarat tantereet että ahtaat käytäväsokkelot yllätyksineen. Veikeitä efektejä on myös tarjolla riittävästi, osa niistä pelkkää silmänruokaa, osa pelin kannalta oleellisia vinkkejä juoneen.

Kauniit ja rohkeat

Gexin juoni mahdollistaa toisistaan poikkeavien kenttien ja luolastojen olemassaolon omalla tavallaan loogisesti. Pahamaineisen Cortexin maailmanvalloitus kehnoilla TV-sarjoilla jatkuu. Liskon on vielä kerran hypättävä kaukosäätimien, TV-monitorien ja B-elokuvien ihmeelliseen maailmaan ja pelastettava ihmiskunta liialta saippualta. Kanavapujottelua parhaimmillaan siis.

Välillä ihmetellään piirrettyä menoa Tex Averyn henkeen, välillä kolutaan kauhukuvien kansoittamaa luolastoa, välillä käydään scifi-elokuvien lavasteissa. Bonustehtävät ja -episodit sun muut väli- ja loppukevennykset kuorruttavat kakun.

Aiemmasta Gexistä ovat tallella syötävät, sieltä täältä löytyvät hyönteiset, joilla saa esimerkiksi lisävoimia tossuihin. Samoin tuttua on hännän käyttö mainiona näppäränä aseena. Liimatassutkaan eivät ole unohtuneet, vaan ovat tärkeä osa peliä ja tuovat tiettyihin episodeihin melkoista piristystä. Kattoa kohti kavutessa maailmankaikkeus nimittäin huojahtaa ylösalaisin, mikä on mahdollistanut melkoisen haastavan kenttädesignin.

Valitettavasti tahmatassuilla ei voi kavuta ihan mitä tahansa seinämää pitkin, mikä on hienoinen pettymys, mutta toisaalta ymmärrettävää pelintekijöiden kannalta. Jos Gex pääsisi heti alkuun kiipeämään pitkin ja poikin sinne sun tänne pelikenttää, yllätysten asiallinen piilottaminen olisi tullut taatusti työlääksi.

Pelin rakenne on napattu suoraan Mario 64:sta. Kussakin kentässä on tarjolla muutama tehtävä, joita ratkomalla pelaaja kerää mukaansa kaukosäätimiä. Niiden avulla reitti avautuu seuraaviin kenttiin tai kokonaan uusiin maisemiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei eteneminen ole tyystin lineaarista, vaan pelaaja voi aina valita etenemissuunnan muutamasta tarjolla olevasta vaihtoehdosta. Jos joku episodi sattuu tympimään, pelaaja voi siis lampsittaa liskonsa toisen television eteen ja hypätä kyseisen ruudun sisään.

Ongelmaksi äityy se, että kaukosäätimien keräilyyn vakavasti suhtautuvan täytyy koluta samat kentät läpi useaan otteeseen. Mario 64:ssa kyseinen idea toimi, koska kentät olivat moniulotteisia, Gex 2:ssa eteneminen tuntuu valitettavasti ajoittain liiaksi saman vanhan toistolta. Mario 64:ssa moisella kikalla kierrettiin nerokkaasti pelipalikan muistin vähyyttä, mutta CD-levylle pelattavaa olisi saanut helposti mahtumaan riittävästi ilman toistopakkoa. Toisaalta on myönnettävä, että parhaissa, avarissa maailmoissa/TV-sarjoissa saman paikan uudelleen koluaminen on jopa mielenkiintoista. Ilman "toistopakkoa" osa mystisistä salaisuuksista ja hienouksista jäisi tyystin löytämättä. Valitettavasti Gex 3D:n kaikki kentät eivät ole tasavahvoja.

Kameramiehen hepuli

Usein 3D-tasohyppelyn kompastuksena on huonosti toimiva kamera. Mario 64 ja Tomb Raider ovat osoittaneet, että hyvä ja pääosin toimiva kameraratkaisu on mahdollista. Gex 3D:n ohjelmoijat ovat ilmeisesti innostuneet liiaksi esittelemään nopsaa grafiikanpiirtoa, koska kamerakin pomppii piirun verran liian pirteästi liskon perässä.

Pelaaja voi valita automaattisen kameran lisäksi puoliautomaattisen ja käsisääteisen kameran, mikä on sinänsä huomaavaista. Loppujen lopuksi niistä viime mainittu on silmäystävällisin, vaikka tuolloin tietysti pelaajan kontrolloitavaksi tulee Gexin lisäksi myös kamera. Käsisäädöstä huolimatta kamera saattaa silloin tällöin silti saada käsittämättömän hepulin. Joskus hepulista on hyötyä, joskus se lähinnä panee sisuskalut kuralle. Kameran hihhulointiin kuitenkin tottuu eikä se pilaa muuten hyvää peliä, vaikka alkumatkasta hetken aikaa siltä tuntuukin.

Gex 3D on ilman muuta PlayStationin paras 3D-pompiskelu, joka ei jää kauaksi hitusen hienostuneemmasta Mario 64:sta. Pelattavaa on paljon, yllätyksiä riittävästi ja vaikeustaso peliin sopiva. Outo ja ihmeellinen musiikiksi kutsuttu älämölö kehystää ruututapahtumia hyvin, vaikkei perinteisiä hittipiisejä olekaan tarjolla.

Dana Couldin euroversiossa korvannut brittikoomikko X.X. on ajoittain jopa hauska, mutta onneksi moiset möläytykset saa myös eliminoitua pois. Niihin nimittäin kyllästyy nopeasti eivätkä ne valitettavasti ole pelin ja pelattavuuden kannalta oleellisia.

88