Ghostbusters: The Video Game (PS3) – Aaveet kaatuu

Normaalit räyhähenget hoitaa poliisi, mutta paranormaalit vaativat erikoisosaamista. Kenelle silloin soitetaan?

Neljän nykkiläisen parapsykologin taistelu haamuja ja Marsipaanimiestä vastaan koskettaa meissä jotain, sillä Ghostbusters on uhmannut aikaa jo neljännesvuosisadan. Se on ”ihan ok” -luokan elokuvalta hämmästyttävä suoritus.

Kestosuosion ymmärtäisi, jos Bill Murrayn tilalla olisi ollut se alkuperäinen valinta, huumeisiin kuollut komediajumala John Belushi. Ehkä se on musiikki: Ghostbustersin teema on aikamme suuria ääniviruksia. Se todennäköisesti alkoi soida päässäsi jo edellisen virkkeen alussa, ja 1986 sillä myytiin järjettömästi Activisionin keskinkertaista lisenssipeliä Haamujengin seikkailuista.

Haamujengin heikossa jatko-osassa oli enää yksi vitsi ja sekin heti alussa. Nyt on revanssin aika: kiitos Dan Aykroydin, Ghostbusters: The Video Game on enemmän kuin lisenssirykäisy, se on... Ghostbusters kolmonen.

Who you gonna call? Debbie Harry!

 Ghostbusters: The Video Gamen tuotantoarvot ovat huippuluokkaa: kuuluisat elokuvanäyttelijät näyttävät ja kuulostavat itseltään, komeat miljööt maistuvat aidoilta ja kaiken yllä velloo rikas äänimassa. Ja mikä tärkeintä, leffojen käsikirjoittaja-näyttelijät Dan Aykroyd ja Harold Ramis vastaavat myös pelistä. Ghostbusters todella tuntuu Ghostbustersilta, ja suorastaan haluan kuunnella Haamujengin eloisaa dialogia.

Ghostbusters: The Video Game on toimintaseikkailun ja räiskinnän välimaastossa puksuttava elämysjuna, jossa paino on sanalla elämys. Kiivastahtisista kummitusten kiinniotoista huolimatta tarinan rytmitys on rauhallinen. Tapahtumaketjujen lenkkien välissä ehtii hengähtää, kliimakseja maltetaan marinoida ja fiilistellä kaikessa rauhassa. Paranormaalit kohtaamiset tuovat kivasti kutinaa vatsanpohjaan. Tapahtumat onnistuvat välillä jopa säikyttämään, mikä on hatunnoston arvoinen saavutus pohjimmiltaan komedialliselle Ghostbustersille.

Kummituksia kurmotetaan tilanteesta riippuen kahdesta neljään hengen (ehhehe) tiimeissä. Haamumetsästäjän varusteiden opiskelu on looginen askel, sillä pelaaja on Ghostbustersiin juuri palkattu nimetön nyyppä. Alokkaan seurana haamuja huiputtavat leffoista tutut naamat: tohtorit Egon Spengler, Raymond ”Ray” Stantz, Peter Venkman ja se yksi jota kukaan ei muista, Winston ”Token” Zeddemore. Ainoastaan nyyppää ohjataan suoraan, muut tottelevat kohtuullisen järkevästi käyttäytyvää tekoälyä. Kamuilla on taipumusta hankkiutua vaikeuksiin, jolloin jonkun pitää kiskoa heidät taas jaloilleen – tiukoissa saumoissa se joku on aina uusi heppu.

Puheliaat kamut heittävät jatkuvasti tarinaa edistävää läppää ja vinkkejä pulmapaikkoihin. Höpöttäminen tuo toimintaan realismia ja ”olen osa tiimiä” -fiilistä. Toisinaan se edistää tarinaa turhan ripeästi, kun ongelmat ratkaisevat tylsästi itse itsensä, sillä kaverit ehdottavat ratkaisua jo muutaman sekunnin pähkäilyn jälkeen.

Don’t cross the beams!

Ghostbustersien tärkein työkalu on monipuolinen protonireppu. Yksityiskohtaisesti kuvatussa häkkyrässä ja sen suuttimessa on neljä päämoodia ja puoliautomaattinen kaappaussäde. Energiasäteessä, limapuhaltimessa, shokkisäteessä ja meson-tömäyttimessä on kaksi erilaista tulitustilaa, joten aseita on peräti kahdeksan kappaletta. Kakkostoiminnoista on helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä konepistooliin, haulikkoon ja raketteihin. Kaikki aseet purevat kummituksiin ja muihin paranormaaleihin kummajaisiin. Kohteen tyypistä riippuen toiset tepsivät paremmin, kolmannet huonommin.

Taisteluissa on miellyttävän ’bustermainen pohjavire. Kohti ryntäileviä, vaihtelevaa sälää viskovia aaveita heikennetään ensin energiasäteellä. Kun haamu on kypsä, se napataan kaappaussäteeseen ja kiskotaan sopivaan paikkaan heitettyyn haamuansaan. Kummitus riuhtoo kaikin voimin karkuun, joten sitä pitää raahata ja riuhtoa päättäväisesti ansaa kohti. Usean samaan aikaan hyökkäävän haamun kaappausoperaatio vaatii hyvää pelisilmää. Ja muistetaan se elokuvan opetus: kaikki on ok, kunhan säteet eivät kosketa toisiaan.

Kummitusten riivaamat patsaat, golemit ja muut enemmän tai vähemmän fyysiset sekundaötöt lanataan suoraviivaiseen räiskintätyyliin protonirepun korvikepyssyillä. Vastustajista riippumatta sijoittuminen on kaikki kaikessa, sillä Haamujengin jäsenet liikkuvat realistisen verkkaisesti – jopa Gears of Warin körmyt löntystelevät nopeammin. Gears of War nousee mieleen muutenkin, sillä tusinaviholliset iskevät ghostbusterien kimppuun portaaleista, jotka suljetaan limapuhaltimella. Esimerkillisen rytmityksen ansiosta keskinkertaiseksi räiskinnäksi rapautuva rupusakin teilaaminen ei riko mainiota tunnelmaa.

Vaaralliset pomo-olennot ovat jännästi läsnä lähes koko kentän ajan, sillä useimpien tehtävien kantava teema on paikan paranormaaleista ilmiöistä vastaavan korkean tason kummituksen takaa-ajo. Tai päinvastoin. Kolossaalinen Marsipaanimies (se kuulostaa Vaahtokarkkimiestä paremmalta) Stay Puft mesoaa Times Square -kentän kaduilla, kurkistelee ikkunoista, hyökkää ja vetäytyy taas hetkeksi. Muita leffoista tuttuja kummajaisia ovat muun muassa vihreä ahmatti Slimer ja hiljaisuutta arvostava kirjastotäti.

We came, we saw, we kicked its ass!

Silmäkameroista käsin kuvatulla PKE-mittarilla etsitään haamujen piilopaikkoja, kätkettyjä etenemisreittejä ja kirottuja keräilyesineitä, jotka ilmaantuvat skannaamisen jälkeen ghostbustersien tukikohtaan. Miljöiden tutkailu vain tutkailun vuoksi on mukavaa, sillä Ghostbusters-teeman antamia vapauksia hyödynnetään kiitettävästi: useimmat kentät ovat todella hienoja, jännittäviä ja omalaatuisia loukkoja. Tutkimustyö sinänsä maistuu turhan usein puolivillaiselta puuhastelulta, sillä oikeita toimintatapoja on vain yksi ja kävelevät vinkkiautomaatit vetävät omaehtoiselta työskentelyltä pohjan pois.

Kummituskurmottajat: Videopelissä on juonipelistä erillinen moninpeli, jota ei voinut testata. Veikkaan, että se on jonkin sortin co-op-peli, sillä perinteisessä moninpelihuttusessa ei olisi tässä yhteydessä mitään järkeä. Asiaan palataan, jos siihen on aihetta.

Pääosin vahvaan elämysjunamentaliteettiin kuuluvista puutteista huolimatta Ghostbusters: The Video Game on erinomaista aivot nollille ja vaahtokarkkia nassuun -viihdettä. Kun tekniikka, taide ja tunnelma pelittävät näin hyvin, casual-kirouksen varjopuolet katoavat marginaaleihin. Kolmas Ghostbusters-leffa on tässä, kesto kymmenisen tuntia, tiketit kuusikymppiä kipale, tuokaa omat mässyt!

84