Reportteri Takashi Kagetani tutkii 80 vuotta vanhaa sarjamurhatapausta kartanossa, kun hän joutuu aikajatkumoon. Herätessään Takashi on joutunut 1920-luvulle hetkeä ennen ensimmäisen murhan tapahtumista.

Takashi ratkoo murhia ja etsii tietä takaisin omaan aikaansa klassisten seikkailupelien hengessä väkerretyssä osoita ja klikkaa -salapoliisitarinassa. Päähenkilöä näyttelee Japanissa suosittu näyttelijä/rocktähti Masahiro Matsuoka, jonka geelikampauksen varaan komedian ja tragedian rajoja hämärtävä bittipökäle on väännetty.

Pelaaja liikuttelee kursoria pitkin valmiiksi piirrettyjä taustoja ja painelee nappia esineiden kohdalla. Jos esine ei liity juoneen, mitään ei tapahdu, mikäli se taas liittyy, nähdään juonivälike. Capcomilla ilmeisesti toivotaan peli-ilon kätkeytyvän löytämisen riemuun, kun kymmenen väärän esineen jälkeen onnistuu valitsemaan videon käynnistävän lampun tai tulitikkurasian. Kuulostaako hauskalta? Ei minustakaan.

Oodi tylsyydelle

Mielenkiintoisesti nimetyssä Free Word -keskustelusysteemissä pelaaja valitsee keskustelukumppanin repliikistä sanan, johon haluaa tämän seuraavaksi vastaavan. Ennen kuin keskustelun voi saada päätökseen, sanamerestä on onnistuttava poimimaan pelintekijöiden etukäteen päättämät avainsanat. Ellei näin tapahdu, sananvaihtoa veivataan edestakaisin, kunnes oikea nalli napsahtaa.

Koska yhden lyhyen keskustelun läpikahlaaminen voi viedä kymmeniä minuutteja, Glass Rosen pelaamisesta muodostuu spektaakkelimainen tylsyyden tiivistymä. Vaikka juonessa ei ole mitään kohtalokasta vikaa, se on yhdentekevää, sillä tarinan seuraaminen on lähestulkoon elämänilon nujertava koitos.

Jotta Capcom voisi markkinoida peliä muodikkaasti psykologisena seikkailuna, Takashi osaa lukea ajatuksia. Useimmat keskustelijat päästävät suustaan yhden valheen, jonka voi bongata telepatialla. Jännittävästi ajatustenluku syö mielipisteitä, joiden loppuessa Takashi-parka kuolee. Niinpä mielipisteitä pitää kasvattaa pyydystämällä ruudulla satunnaisesti pörrääviä perhosia. Kuinkas muutenkaan.

Grafiikka on vanhahtavaa, mutta välttävää. Taustat ja hahmot ovat yksityiskohtaisia ja videovälikkeet kohtuullisen hienoja, vaikka eivät lainkaan istu muuhun grafiikkaan. Sen sijaan ääninäytteleminen on selkäpiitä karmivaa, samoin kuin taustalla pyörivä infernaalisen yksitoikkoinen sävel, joka välillä taukoaa ja alkaa sitten alusta.

Glass Rosen todellinen mysteeri on, kuinka Capcomin tasoinen firma on onnistunut tekemään tällaisen kikkareen ja kehdannut rahdata sen vielä ulkomaille. Elämä on aivan liian lyhyt tällaisessa roskassa kahlaamiseen.