Sulle sielu, mulle palkka. Olymposlaista parinmuodostusta kelpaa juhlistaa ennennäkemättömän railakkailla verikekkereillä.

Tappion hetkellä Spartan suuri kenraali Kratos ei tyydy kohtaloonsa, vaan tarjoaa viimeisellä hengenvedollaan sieluaan sodan jumalalle vastineeksi mahdollisuudesta kääntää tapahtumien kulku.

Sitä saat mitä tilaat. Ares näkee Kratoksen potentiaalin ja tekee tästä valittunsa. Muistoksi kaupankäynnistä Kratos saa epäinhimilliset voimat ja ranteisiinsa ikuisiksi ajoiksi kahlitut tuliset miekat. Barbaarilaumojen päivää piristää spartalaisen ja hänen uuden mestarinsa viha, mikä näkyy silmittömänä teurastuksena.

Kukaan ei välty Kratoksen vimmalta. Naiset, lapset, vanhukset - Ares ei säästä ketään ajaessaan hurttaansa eteenpäin valloitusten tiellä. Mutta sitten tapahtuu jotain: Kratos hylkää jumalansa ja vannoo tälle kostoa.

Muiden jumalten avustamana Kratos päättää panna pisteen Aresin kylvämälle tuholle ainoalla näkemällään tavalla. Hän aikoo tehdä mahdottomasta mahdollisen ja tappaa sodan jumalan.

Jumalainen kostoretki

Kreikkalainen mytologia on monessa mielessä hyvä lähtökohta mille tahansa juonikuviolle. Useimmat tuntevat sen tarinat ja hahmot hyvin, ja tarustosta saa irti oikeastaan mitä tahansa.

God of War höystää jo valmiiksi rikasta taustakehystä jyhkeällä goottilaistyylillä ja industrialisaatioteemalla. Lopputuloksena visuaalinen ilme on vaikuttava ja vähintäänkin omaperäinen.

Tasot ovat suoria putkia, mutta niiden arkkitehtuuri on kertakaikkisen tyylikästä. On hämmästyttävää, kuinka God of War pystyy yllättämään kerta toisensa jälkeen: juuri kun luulee nähneensä sen kaikkein kauneimman maiseman, jotain vielä vaikuttavampaa pullahtaa eteen. Tasoissa on hämmentävää korkeuden ja suuruuden tuntua.

Kostoretki heittelee Kratosta ympäri Kreikkaa ja missä päin liikutaankin, silmät nauttivat. Alussa ollaan haaksirikkoutuvalla laivalla, sen jälkeen taistellaan ympärillä sortuvassa Ateenassa. Myöhemmin nähdään autiomaata ja manalaa ynnä muuta. Vaihtelua piisaa. Grafiikka on kaunista, tekstuurit teräviä ja hahmomallit monimutkaisia. Kaikki pyörii ihailtavan jouhevasti, käytännössä ilman lataustaukoja.

Itse asiassa God of Waria ei hevin uskoisi PS2-peliksi, koska se saattaa suuren osan Xbox-peleistä häpeään. Olen vilpittömästi, syvästi ja pysyvästi vaikuttunut.

Tanssin taikaa

God of War on toimintaseikkailu aikuiseen makuun. Liikaa ei voi painottaa sanoja toiminta ja aikuinen, 18 vuoden ikäraja ei komeile paketissa huvin vuoksi.

Väkivalta ei ole God of Warissa itsetarkoituksellista tai jalustalle nostettua. Sodankäynti ja tappaminen vain sattuvat olemaan brutaalia ja veristä puuhaa, eikä peli sitä peittele. Päinvastoin, veripaltusta otetaan irti kaikki mahdollinen. Meininki on armotonta, mutta rehellistä, harvinaisen näyttävää ja ehdottomasti tyydyttävää.

Pahat areslaiset legioonalaiset, epäkuolleet soturit, minotaurit monine variaatioineen, kivisydämiset meduusat, kirotut kerberokset, peikot ja muut taruolennot - kaikille on osansa väkivaltabaletissa.

Ranteisiin kahlitut tuliset miekat ovat loistava keksintö aseeksi. Efekti on vinkeä - pysäytyskuvat eivät pysty alkuunkaan ilmentämään sen tyylikkyyttä - ja tanssinomainen liike tuo taisteluun aivan omanlaisensa rytmin. Animaatio pysyy sulavana, vaikka liikettä vaihtaisi kesken kaiken.

Kontrollit ovat pohjimmiltaan yksinkertaiset. On nopea lyönti, kova lyönti ja pari modifikaattoria. Variaatioita ja mahdollisuuksia on niin paljon, ettei homma käy missään vaiheessa tylsäksi. Bonuksena myös kaltaiseni keskinkertainen mätkijä saa aikaan julmetun hienoja ja pitkiä komboja.

Kirjoittamattomat säännöt kieltävät jumalia käymästä suoraan veljeään vastaan. Ne eivät kuitenkaan kiellä jumalia auttamasta Kratosta epäsuorasti, ja niinpä yksi kerrallaan Olympoksen asukit jakavat koston enkelille voimiaan. Taiat (Poseidonin sähkö, Meduusan katse, Zeun salama ja niin edelleen) suovat Kratokselle mukavasti liikkumavaraa tiukissa paikoissa.

Verta, suolenpätkiä ja extreme-lävistyksiä

Punaväriä ei säästellä normaalin taistelun tuoksinassakaan, mutta erikoistilanteissa verellä lutraus lähentelee makaabereja mittasuhteita. Kun vihollista, on se sitten rivimies tai isompi köriläs aina pomovihollisiin asti, on kurmottanut tarpeeksi, syttyy sen pään päälle armonisku-ikoni. Pienet köriläät nirhataan sitä painamalla mitä groteskeimmilla tavoilla (pari kolme erilaista per vastustaja), isojen kohdalla aktivoituu murhaava minipeli.

Vihusta riippuen minipeli voi olla rämpytystä, rytmitystä, tatin pyöritystä tai yhdistelmiä. Koitokset ovat parin harjoittelukerran jälkeen helppoja ja itseään toistavia, mutta katkaisevat raa'an tappotyön jokseenkin mukavasti kerta toisensa perään.

Puolivälin kieppeillä Artemis lainaa Kratokselle oman miekkansa. Siinä missä ketjumiekat ovat keveitä ja nopeita, Artemiksen sydänkäpy on karu mutta tehokas. Kun ison terän laittaa heilumaan kunnolla, tunnistamattomat lentävät esineet täyttävät ruudun.

Kummallekin aseelle on käyttökohteensa ja niitä voi yhdistellä komboissaan niin paljon kuin mielikuvitus antaa myöten. Parempaa tasapainoa aseiden välille en suostu näkemään.

God of War vie kaksi DVD-levyä. Välianimaatioita on paljon ja ne, kuten kaikki muukin, ovat tuotantoarvoltaan huippuluokkaa. Pelaajalle tehdään selväksi niin elävin kuvin kuin litisevin ääniefektein, mistä Kratos on tullut ja minne hän on menossa, joten viimeistään nyt testataan splattervatsaa. Toistan, että ikäraja komeilee paketissa syystä.

Itku pitkästä ilosta

God of Warin musiikki on lähes liiankin mahtipontista oopperaa. Isolla kankaalla Sormusten herrassa se ei olisi kotonaan, mutta pelimusiikkina se lokeroituu samaan armoitettuun A-ryhmään Halon kanssa.

Jykevät ja uskottavat ääniefektit täydentävät kokonaisuuden. God of Waria voidaan tulevaisuudessa käyttää hyvillä mielin referenssinä, kuinka äänimaailma tulee toteuttaa.

Pelattavuus on viimeisen päälle kohdallaan. Kauniimmaksi tai paremman kuuloiseksi eivät PS2-pelit enää muutu. Armoton asenne kiehtoo. Vaikeustaso on juuri eikä melkein sopiva. Ei siis ihme, että lähestyessäni vääjäämätöntä loppukliimaksia, rapiat 15 tunnin kohdalla, olin jo valmis heivauttamaan pistearkun kertalaakista irti saranoiltaan.

Kunnes SE tapahtui. Täyttymykseni tahrattiin viimeisellä mahdollisella hetkellä. Siihen asti sopivan vähälle jätetty ja inhimillisellä vaikeustasolla pidetty tasopompinta päästettiin valloilleen viimeisellä tasolla. On kieriviä liukkaita veitsitynnyritasoja, pompintaa höystettynä kaukaisilla jousiampujilla sekä, ehdoton suosikkini, pyöriviä veitsiseiniä, joihin voi jäädä jumiin ja joilta tippuu armotta alas asti.

Mukaan kirjaimelliseen tasohyppelyhelvettiin ovat päässeet kaikki kuvottavimmat kamaluudet ja kysymys herää: Miksi? Miksi ihmeessä rikkoa lähes täydellinen paketti naurettavalla (näin jälkikäteen ajateltuna) tyylirikolla?

Toinen selkeä tyylirikko, joskin lyhyt ja sinällään peliä pilaamaton, on alussa. Parit paljaat rinnat ja mahdollisuus vähemmän väkivaltaiseen rytmikkääseen minipeliin ovat pelkkä tympeä kutsu moraalinvartijaseireeneille.

Ilman lopun pohjakosketusta God of War olisi henkilökohtaisessa kirjanpidossani kirkkaasti paras ja tyylikkäin toimintaseikkailu koskaan. Vaikken ole läheskään toipunut minuun kohdistetusta henkilökohtaisesta loukkauksesta, nytkin se kilpailee tittelistä vakavissaan.

Kenenkään genrestä vähänkään kiinnostuneen ei kannata jättää tätä elämystä väliin: God of War on yksi niistä peleistä, joista kakkospleikkari muistetaan.