Kaikki kerätään, kaikki kerätään
Takaa vuorten huippujen, etsin aina vaan ja GT-auton jokaisen mä opin tuntemaan. Camaro! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan. Camaro!
Gran Turismo 3:ssa autoja on vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta se ei ole puute. GT2:ssa on valtavasti perheautoja, joilla kukaan ei ilokseen aja, GT3:ssa pääpaino on kunnon urheiluautoilla, joista useimmat voivat todellisuudessa vain haaveilla. Toki japanilaisia autoja on edelleen eniten ja alkusarjat ajetaan tukkoisilla riisikupeilla, mutta se ei menoa haittaa.
Autot ovat ulkonäöltään komeimmat mitä olen millään koneella nähnyt. Ei ihme, että yhden auton mallintamiseen tuhraantui työaikaa kaksi viikkoa. Varsinkin kisojen uusintoja näyttää kateellisille kavereille puhtaasti siitä ilosta, että kaikkien lämpöväreilyiden, auringonsäteiden ja lukkojarrutusten savut näyttävät kauniimmilta kuin todellisuus.
Komeus vieläpä pyörii nopeasti, sillä PAL-käännös on tehty huolellisesti. Nopeuseroa japanilaiseen alkuperäisversioon ei pahemmin erota eikä ruutuakaan ole pienennetty tummilla surureunuksilla.
Ainoa mitä grafiikassa jää kaipaamaan, on edelleen se ohjaamonäkymä. Yli sadan erilaisen ohjaamon tekemisessä olisi toki valtava työ, mutta samalla se antaisi lisäfiilistä. Viper näyttää sisältäkin paljon paremmalta kuin yksikään Toyota.
Kuvakulmia on vain kaksi: Ajaa voi oman autonsa takaa, mikä ei oikein toimi, sillä ruudulla näkyvä kaara leijuu tien yläpuolella ja pilaa täydellisesti muuten mainion ajofyysikan tunteen. Ainoa vaihtoehto onkin ajaa suoraan eteen näyttävässä kamerakulmassa, jolloin mittarinippu on jokaisella autolla identtinen.
Mutkia matkassa
Radoista puuttuu aavistuksen rytmi, sillä kaikki kisat käydään täysiverisillä kilaparadoilla, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Leveillä baanoilla alun heikkotehoisilla perheautoilla huristellaan vain kaasu pohjassa eikä jarruttaa juuri tarvitse. Aivan ensimmäisen GT:n lähes mikroautoille tehdyt serpenttiiniradat olisivat sopineet alkutaipaleelle paremmin.
Loppupelin täysiverisillä kilpa-autoilla ratavalikoima toimii täydellisesti ja ainoastaan Test Course on tylsä symmetrinen ovaali, jossa nopein auto eikä paras kuski voittaa aina. Radoissa eniten sykähdyttää aina yhtä hieno Monaco, joka pelissä on nimetty Cote d'Azuriksi, ja muutamien kisojen yöversiot. Niissä sade on kastellut tien kiiltävän kauniiksi, mutta petollisen liukkaaksi.
Eri pintojen kitkat otetaan esimerkillisesti huomioon, sillä ajotuntuma muuttuu täysin rallikisoissa asfaltilta soralle syöksyessä. Samoin kanttareet ovat selvästi liukkaammat kuin varsinainen rata ja jopa suoja-alueiden hiekan syvyydessä tuntuu olevan eroja. Autokin toki vaikuttaa lopputulokseen, sillä maavarattomalla kilpa-autolla pohja auraa hiekkaa hidastaen menon välittömästi, kun heikkotehoisella perheautolla soralta voi käydä vaikka ohittamassa.
Hirvitesti onnistuu aina
Autojen fysiikka toimii ihastuttavan aidosti. Korin massan suorastaan tuntee näpeissä, kun auto niiaa mutkissa, töyssyissä perä kevenee ja kiihdytyksissä nokka nousee jättäen etuvetoisen kilpurin sutimaan takavetoisten kiitäessä. Ajaessa ei tarvitse edes miettiä, onko menopelissä keskimoottori vai neliveto, sen tietää mutkiin mennessä auton vikuroinnista. Jopa paperilla yhtä tehokkaissa kaaroissa on eroa, sillä toisen kaaran turbo vasta nostattaa ahtopaineita kun vastustajalla kiihdytetään karkuun.
Tosin, jos oikea maailma toimisi GT:n tyyliin, A Mersun suunnittelijat olisivat edelleen töissä. Autoja ei saa edelleenkään kaatumaan vaan kallistuneet tai ilmaan lentäneet autot putoavat aina tukevasti pyörilleen.
Autot eivät kärsi lainkaan vauriota, eikä vastustajien radalta tönimisestä rangaista aikasakoilla. Mutkissa muihin nojaaminen on edelleen paras ohitustaktiikka. Need for Speedin tyylinen auton vaurioituminen ja kallis korjaaminen kisan jälkeen vähentäisi nojailuintoa huomattavasti.
Kolareiden lisäksi kaahailu kannattaa edelleen liian hyvin, sikaaneista saa oikoa mielensä mukaan ja pitkien suorien päässä olevat lusikkamutkat voi ajaa nopeimmin täräyttämällä täysiä kaiteeseen ja kaartaen turva-aita kolisten mutkan ympäri. Moinen syö fiilistä varsinkin kaksinpeleissä.
Tekoäly ei aja aivan yhtä sumpussa kuin edellisessä GT:ssä, mutta ei tietokonekuskeja loistaviksi kehtaa edelleenkään kehua. Vastustajat ajavat kuin junaraiteita, joille poikittain jääneitä ei voi väistää vaan aina on kolautettava kylkeen. Ajolinjat näyttävät taustapeilistä hyviltä, mutta useimmilla radoilla on mutkia, joita tietokone ei osaa ajaa lainkaan, ja konetehoon nähden välitykset ovat liian pienet, jolloin ykköspaikalle pääsee viimeistään suoran päässä.
Lähes täydellinen
Tatilla ajaminen toimii moitteetta, joten en pahemmin uutta rattia kaivannut. Tosin ratilla ajaminen on paljon tarkempaa. Tahkottuani illan yhtä lisenssitehtävää ilman viimeistä kultapokaalia ruuvasin Logitechin pöytään ja onnistuin toisella yrittämällä.
Peli vaatii aikaa ja paneutumista, eteneminen vain hidastuu urheiluautosarjoihin siirtyessä. Intensiiviset viiden kierroksen pyrähdykset muuttuvat yli parinkymmenen kierroksen maratoneiksi, joissa vastustajia seurataan enää kellosta ja ainoa jännättävä asia on, ehtiikö ottaa tietokonekuskeja kierroksella kiinni. Eteneminenkin hidastuu, sillä 20 kierroksen kisan ajaminen kestää jo puoli tuntia ja kilpailuja voi olla yhdessä sarjassa enimmillään kymmenen.
Gran Turismo 3 valloitti minut täysin vaikka alkuun suhtauduinkin skeptisesti. Kaikki arvostelun kehut ovat kerrostalon korkuisia verrattuna haukkuihin. Ongelmia ei edes ajattelisi, ellei osia yksi ja kaksi olisi olemassa.
Ennakkoaavistus oli tosin täysin oikea. Autojen grafiikka oli huimaa, mutta kaikki korvenneet yksityiskohdat ovat tallella. Unohdin vain sen, että myöskään GT:n ruudun eteen vangitseva magia ei ole kadonnut mihinkään.
90
