Pysäyttäkää painokoneet, eikun uutissisällön hallintasivut, autosimu Gran Turismo kiertää sama rataa!
Gran Turismo -sarja on aina ollut PlayStation-autokuskien Graalin malja. Konsoliummikkona kosketukseni Gran Turismoon rajoittui muutamana viikonloppuna ajettuihin sessioihin serkkuni Pleikkarilla. Reilu vuosikymmen myöhemmin alitajuntani pakotti minut poimimaan marketin hyllyllä vitososan, ja se oli menoa! Hetkeksi, sillä aivokuollut tekoäly ja muut pikkuvirheet rypyttivät rakkauden (kun peltiä ei voinut) ja karkasin ihanaisen Forzan syliin.
Kun Kutonen itkien lupasi minulle maat ja taivaat, tietenkin hellyin kultaisten muistojen tuudittamana. Melkein kaikki oli kuin silloin ennen, eikä se ole vain hyvä juttu.
Polyphony Digital ei vielä edes hyppää sukupolven kelkkaan, vaan pieksää eläköityvästä kelkka kolmosesta kaiken irti, irtokolikotkin.
Takaisin puikkoihin!
Heti ensimmäisenä ihastuin uusittuun käyttöliittymään, joka on huomattava parannus vitosen sekamelskaan nähden. Turhaa tauhkaa on siivottu pois, sillä nyt esimerkiksi autotalliin pääsee koska vain ajopeliään vaihtamaan, ilman turhaa loikkimista ja verkkaisia siirtymiä. Turhasta pläräämisestä ei vielä ole päästy eroon.
Tuttuun tapaan kuljettaja istutetaan aluksi pakollisille ajotunneille, vasta sitten avautuvat portit muiden märkäkorvien sekaan sunnuntaicuppiin. Luokkien välisiä lisenssitestejä on järkeistetty, luojan kiitos, sillä kymmenen eri testin hierominen oli vitosessa pirun turhauttavaa. Aiempien autoluokkasarjojen kaverina on erinäistä pikkupurtavaa. Kahvitauoiksi nimetyissä haasteissa muun muassa teilataan aikarajan puitteissa keiloja ja yritetään räpistellä mitättömän pienellä bensamäärällä mahdollisimman pitkälle. Lisäksi mukana on yhden automallin mestaruusskaboja. Mikäs sen hienompaa kuin kilpailla hitailla, mutta ah-niin-taloudellisilla Priuksilla?
Uusimpien lisäysten myötä kalustoa on tuhatkaksisataa autoa, mikä on aivan jäätävä määrä. Vitosen tapaan monet näistä ovat kuitenkin perusmallien variaatioita, mutta määrä on silti vaikuttava. Harmi vain, että peruskaaroissa ohjaamot ovat edelleen pelkkiä siluetteja, parissa tapauksessa mallit ja tekstuurit ovat edelleen kakkospleikan peruja.
GT6 on tavaramerkkien juhlaa. Viisitoistavuotisjuhlaa silmällä pitäen rakennettuun Vision GT-sarjaan on tunnettujen valmistajien lisäksi ajoneuvoja tehneet muun muassa Jordan ja Nike. Oudosti autojen viritysosat ovat edelleen geneeristä tauhkaa, sillä aivan varmasti sellaiset valmistajat kuin Blitz, HKS ja Tein olisivat lähteneet ilomielin mukaan.
Maasta kuuhun
Uutuusratoja on puolisen tusinaa. Vitosen lisärissä mukaan tullut klassikko Spa-Francorchamps saa kaverikseen muun muassa Silverstonen, Brands Hatchin ja legendaarisen Goodwordin festivaaliradan. Sekopäisimmässä lisäyksessä päästään koheltamaan kuun pinnalle Apollo 15 -kuuretken mönkijällä. Hulluja nuo japanilaiset, eihän Kuuhun ole oikeasti lennetty!
Ajomallinnus on harpannut eteenpäin, mutta täydellisyyteen on vielä matkaa, etenkin perusautoissa. Siisti Civikki muuttuu halvalla kisa-alustalla ja budjettikilparenkailla puskevasta keinusta täysiveriseksi halpiskilpuriksi liian helposti. 50:50-nelivedolla varustettu Celica GT-Four puskee mutkissa kuin kämäinen etuveto, vaikka kuinka alla olisi kilpaseos ja säädettävä alusta. Tehokkaammat premium-autot ovat huomattavasti tunnokkaampia kuin aiemmin, ero edelliseen osaan on selvä. Kämäisellä Dualshockilla tuntuma on edelleen samaa tuttua, mutta ratillahan tätä kuuluukin ajaa. Turismo klaaraa edelleen ohjainprofiilit muihin nähden suvereenisti.
Tekoäly on ottanut opikseen, sillä raiteilla puksuttavat egoilijat loistavat poissaolollaan. Virtuaalivastustajat kisaavat hyvin, antavat hävitessään yllättävän siististi tietä ja harvoin sortuvat sikailuun. Silti ajoittain näkee mitä erikoisimpia ajolinjoja mutkiin tultaessa, sekä hieman turhan helppoja ohitustilanteita. Inhimillisyyttä vai huonoa koodia, kukin päättäköön itse.
Graafisen ulosannin puolesta GT6 on eläköityvän sukupolven kevyesti komeimpia pelejä. Pelkästään jousituksen käyttäytymiseen sekä renkaiden ja jarrujen yksityiskohtiin on hukattu tuhottomasti aikaa, ja se näkyy. Full HD -resoluutio ja viimeisen päälle viilatut efektit kruunaavat paketin.
Musiikki on sitä samaa tuttua mitäänsanomatonta renkutusta, joka toistaa itseään pahasti. Autojen äänimaailma on premium-luokassa hyvää, mutta samaa ei voi sanoa kaikista perusautoista. Jotkut mallit kuulostavat ropaamattomina suht luonnollisilta, mutta sporttiputkisto ja pikkuturbo muuttaa ne halvoiksi lehtipuhaltimiksi.
Vauriomallinnus on yksinpelissä täysi vitsi. Vähäisetkin vaikutukset ajettavuuteen on heivattu kokonaan, nyt saa huoletta vetää kahtasataa seinään, sillä eihän siitä seuraa muuta kuin hidastuminen ja säälittävä ”peltivaurio”. Huomattavaa epäloogisuutta on myös radan ulkopuolisissa seikkailuissa: hietikolla tai nurmikolla pito ei katoa juuri mihinkään ja vauhtikin hidastuu lähinnä nimellisesti.
Vitosen moninpeli oli julkaisun aikoihin todella ongelmainen tapaus. Päivityksillä siitä tuli ihan pelattava, mutta vasta kutosessa homma toimii kuin pitääkin. Lobby on selkeä: Vasemmassa reunassa suodattimet, oikealla sessiot sääntöineen ja rajoituksineen. Yhdistäminen tapahtuu nopeasti ja sääntöjä pystyy rukkaamaan haluamikseen. Vauriomallinnuksella ja tiukemmilla säännöillä saa tehokkaasti karsittua klassiset romurällääjät ja muut perseilijät pois. Avoimien sessioiden rinnalla on luonnollisesti erinäiset kilpasarjat, jotka ovat suurelle osalle se moninpelin pihvi.
Mikrokasvua ja mikromaksua
Rahaa tulee suht verkkaiseen tahtiin edellisosaan verrattuna, joten kaluston kanssa joutuu tekemään kompromisseja. Seuraavaan sarjaan ostettu karvalakkikippo ei välttämättä tehoiltaan pärjää kärkiporukalle, joten on ajettava pirun hyvin ja virheitä välttäen. Tai sitten sukeltaa silmät kiinni myöhäisellä jarrulla mutkaan ja toivoa parasta, mikä on se taktiikka johon itse usein sorrun. Ainainen jonon hänniltä kärkitaistoon kipuaminen on asia, mitä en ikinä ole ymmärtänyt. Se tuntuu kymmeniä-satoja kertoja toistettuna todella puuduttavalta.
Grindaamista vihaavat raharikkaat voivat huokaista helpotuksesta, pelin sisäistä valuuttaa saa oikeilla euroilla. Kymppi per miljoona on ihan huokea tarjous, sillä saa jo aikamoisen kasan kaaroja ja osia. Mikromaksukauppa oli kirjoitushetkellä krediittejä lukuunottamatta autio, mutta eiköhän lisäkrääsää pian putoile tasaisen tappavaan tahtiin. Mutta kuuluuko täysihintaiseen AAA-peliin mikromaksaminen, kas siinä väittelyn aihe.
Gran Turismo 6 ei yllätä sitten pätkääkään. Se on Polyphonic Digitalin viimeisin insinöörityön näyte niin hyvässä kuin pahassa. Mitään mullistavaa se ei tarjoa, mutta edelliseen osaan verrattuna se on riittävä askel eteenpäin. Toivoin reippaampaa irrottelua seiskaosaan, mutta japanilaisten itsepäisyyden tuntien sitä on turha toivoa.
PS3
Versio: Arvostelu
Muuta: Logitech Driving Force GT-ratti
Ikäraja: 3
Kuudes kierros
Juuri nyt on hienoa olla PS3-pelimies! Pelit ovat loppuun asti hiottuja, täysipainoisia teoksia, kuten Gran Turismo 6. Se on paljon enemmän kuin pelkkä GT 5.5, mitä itse asiassa odotin, kehitys kun sujui niin nopeasti. Siis vitosen odotusaikaan verrattuna.
Ajaminen (lue: fysiikka) tuntuu hienostuneemmalta. En ole niin kova tosimaailman rattimies, että osaisin sormella osoittaa, mistä se johtuu. Ehkä tarkemmasta painonsiirtymien ja pidon mallinnuksesta? Kaahaaminen on joka tapauksessa tosi kovaa kevytsimutasoa. Sama pätee voimakkaisiin kolhuihin, joista liukumisen sijaan pyörähtää herkästi.
Yksi spinnaus ei kisaa pilaa, siitä pitää huolen perinteinen kuminauhatekoäly. Koneen junamaisuus vaikuttaa aikaisempaa lievemmältä: ohi tullaan tyhjästä tilasta ja väistöjäkin tehdään, jos ei ihan mahdottomiin rakoihin yritä. Kun peliliikkeet menevät metsään, autoon tulee selkeitä, ominaisuuksia heikentäviä vaurioita, jos vahingot vain ovat (netissä) päällä.
Niin, ne autot – osassa autoja on edelleen vain silhuettiohjaamo, mutta eroa harvemmin huomaa päältäpäin. Ja pelissä, jossa on Chaparralin kohuimuri, Auto Union -nopeushurjimus mallia ’37 ja Caterham Fireblade, on taatusti riittävä kilpurivalikoima. Kun laitan nämä ja liudan muita klassikoita pörräämään monipuolisille suosikkiradoilleni (yli pelirajojen) Spa-Francorchamps, Circuit de la Sarthe (Le Mans), Nürburgring Nordschleife ja Mount Panorama (Bathurst), niin voilà, se on siinä. Tarkkuutta vaativasta Goodwood Festival of Speedistä myös plussaa.
Pyyhkeitä jaan käsittämättömän surkeista ajovaloista, sillä joillain radoilla näkee yöllä vain vähän valkoista reunaviivaa, On siinä kiva arvailla kartasta, mihin suuntaan ja milloin pitäisi kääntyä. Toinen hetkittäinen harminaihe on moninpeli, joka käyttää edelleen hyvässä ja pahassa vanhanaikaista aularakennetta: odotusta ja odotusta. Pelilistat peliin, kiitos.
Pete ”GT fanboy” Heikkinen
90
85
