Elämää moottoripyöräjengissä ei ole peleissä käsitelty sitten Full Throttlen ja Moposodan. Kadotetut ja kirotut vyöryvät Liberty Cityn kaduille, korjaavat asian, vetävät ohikulkijoita turpaan ja katoavat auringonlaskuun.
Grand Theft Auto IV (Pelit 6/08, 94 p) liikautti genren kantaisän askeleen kauemmas vapaasta hiekkalaatikkotoilailusta ja lähemmäs lineaarista tarinankerrontaa. Prätkäjätkien ahdinkoa kuvaava lisäosa The Lost and Damned pitää linjan, mikä ei haittaa ollenkaan, koska tarinankerronta on pelimaailman ehdotonta priimaa.
Johnny Klebitz on The Lost -moottoripyöräkerhon kakkosmies. Jo valmiiksi heikossa hapessa kitkuttava jengi alkaa sortua sisäänpäin, kun psykoottinen pomo palaa puikkoihin. Virkavaltaa ja kilpailevia konnia vastaan vielä pärjätään, mutta vanhat metkut eivät tahdo enää kantaa, eikä mielekkyyttä löydä edes maantieltä. Kun tärkein, lojaalius veljiä kohtaan, on katkolla, tietää tuomiopäivän tulevan.
Ei maata vanhoille miehille
The Lostin tarina kietoutuu nerokkaasti sitkeän serbin, Niko Bellicin edesottamuksiin. Nikon ja Johnnyn elämät ovat erillisiä, mutta kaupunki on sama, tarina on sama: kohtalon karu koura on veistänyt miehiä kirveellä, mutta eteenpäin mennään. Tällaiset miehet eivät luovuta, vaikka tietävät, että pilvien hopeareunus on valhetta. He tietävät, ettei hyvää eikä pahaa ole.
Kun dialogi on rautaa ja se on näytelty ja kuvattu virheettä, mikäs siinä on nauttiessa. Tarina ja rankat hahmot on kirjoitettu pidemmälle kuin pinta näyttää. Se on kunnon kerronnan peruskiviä: sivulauseissa ohimennen paljastuvat elämänmakuiset yksityiskohdat herättävät fiktion eloon.
Koska The Lost and Damned on osapuilleen kymmenen tunnin paketti, tarina on väkisin emopeliä tiiviimpi. Tämä kohottaa kokonaisuuden korkeammalle: tyhjäkäyntiä ei ole. Nokkelien lopputekstianimaatioiden vieriessä tömähti tajuntaani, kuinka nerokas veto yhteen nivotut tarinat ovat: Liberty City herää uudella tavalla eloon, kun siellä seikkailee useampikin antisankari. Kaupunki, joka ei koskaan nuku.
Ota tuosta, rahalle vastinetta
Lisää tehtäviä, lisää ajoneuvoja, lisää aseita, lisää musiikkia, lisää tv-ohjelmia, lisää kaikkea: The Lost and Damnedissa tuntee saavansa vastinetta Microsoft-pisteilleen. Toivottavasti The Damned Microsoft saa vastinetta 50 miljoonan taalan sijoitukselleen GTA-lisäreiden yksinoikeudesta.
Peli on selkeästi tarkoitettu pelattavaksi vasta Bellicin serkusten seikkailun jälkeen. Koko kaupunki on heti kättelyssä auki. Juonitehtävien lisäksi tarjolla on reilusti uutta koluttavaa, kuten jengisotia ja pesäpallomailoilla ryyditettyä kilpa-ajoa. Omia jengiläisiä voi soittaa apuvoimiksi, ja hengissä pysyvät veljet kehittyvät kuin roolipelissä konsanaan.
Moottoripyörät ovat yllättäen isommassa roolissa, ja ajotuntumaa on viilailtu mukavampaan suuntaan, eli Johnny kestää kovempia mällejä lentämättä tangon yli. Omasta kiesistä ei tarvitse pitää tarkkaa huolta, kumihepo löytää maagisesti tiensä omistajansa luo.
Uusia, hauskoja moninpelimuotoja on myös nippu, esimerkiksi hupaisa kaksintaistelu Chopper vs. Chopper, jossa moottoripyörä ja helikopteri ottavat mittaa toisistaan, ja Lone Wolf Biker, jossa kaikki liittoutuvat yhtä vastaan. Yksinpelikampanjaa ei valitettavasti voi pelata kimpassa.
Mielettömät tuotantoarvot ja peräänantamaton omistautuminen yksityiskohdille, laadulle ja tyylitajulle takaavat, että Lost and Damned on perkeleellisen kova paketti, aivan kuten itse GTA IV. Kakkakeppospelailua hinkuvat pitäkööt Saints Row kakkosensa, minä bailaan rokkitähtien kanssa.
94
