Heräsit tänä aamuna ja
hommasit itelles pyssyn
mutsikin sanoi aina että
susta tulee jotain suurta
Hiekkalaatikkoon on rakennettu Liberty City. Sen kaduilla aseet puhuvat, sireenit huutavat, renkaat kirskuvat ja jalankulkijat huutavat. Grand Theft Auto IV on pelaajien moraalin tuhoava sekoitus vapautta, väkivaltaa, uuden sukupolven grafiikkaa ja itäistä lupausta.
Niko Bellic, kovia kokenut entinen sotilas, saapuu laivalla etsimään parempaa tulevaisuutta tähtilipun ja omenapiirakan maasta. Se onkin vähän toisenlainen kuin serkku Roman on kirjeissään kuvannut: Roman elää todellista seurapiirielämää pyörittämällä satamassa taksifirmaa ja ajautumalla uhkapelien takia velkakierteeseen.
New Yorkia muistuttavan Liberty Cityn raadollinen arki paljastuu Nikolle. Ammattimiehelle on onneksi aina kysyntää, ja kylmäpäisen serbin taidoille löytyy hyödyntäjiä Liberty Cityn alamaailman eri piireissä. Välillä työnantajana on kylmäsilmäisiä venäläisiä gangstereita, välillä jamaikalaisia rastafareja, joiden puhetta ei ymmärrä edes tekstitettynä.
Kaavamaisia voimafantasiapelejä tarjoavassa peliskenessä Grand Theft Auton aikuismainen ote yllättää, vaikka sitä osasikin odottaa. Niko ja muut Liberty Cityn mierolaiset ovat julmassa maailmassa eläviä tyyppejä, joille tapahtuu ikäviä asioita. Hahmojen keskinäiset jutustelut vaikka automatkan aikana luovat syvyyttä ja tekevät erityisesti pelin päähenkilöistä uskottavia, jopa niin pitkälle, että heidän kohtalostaan alkaa oikeasti välittää. Grand Theft Auto IV:n ja Mass Effectin myötä videopeleissä on selvästi otettu isoja harppauksia elokuvamaisemman ilmaisun suuntaan.
Vaikka peruskuvio on suhteellisen vakavamielinen, GTA neljä muistaa myös naurattaa. Peli on täynnä aidosti hauskaa dialogia, tyhmiä sanamuunnoksia, yläastehenkistä alapääjuttua ja muuta ääneen naurattavaa hölmöilyä. Radio-ohjelmissa ja mainoksissa ivataan säälimättömästi tunnettuja liikeyrityksiä, kulutushysteriaa, Yhdysvaltojen hallintoa ja väkivallalla mässäilevää nykymediaa.
Huumoria tarvitaan tasapainottajaksi, sillä Grand Theft Autolla on myös pimeä puolensa. Kynnys turvautua väkivaltaan ongelmien ratkaisussa on aina ollut GTA-peleissä matala, mutta nelososassa tekojen seuraukset näyttävät realistisen grafiikan ansiosta pysähdyttävän karuilta. Maassa vaikeroivan, jalkaan ammutun pikkurikollisen lopettaminen liipaisimesta vetämällä saa oikeasti miettimään, miten syvälle tunteettoman tappamisen suohon itsensä ja Nikon on saanut poljettua – ja miten sieltä pääsisi kipuamaan pois.
Rikos, se kannattaa aina
Pelin pääjuoni etenee tutusti lyhyissä rykäyksissä eri sivuhahmojen antamien tehtävien välityksellä. Juoni kuljettaa kyynisen Niko Bellicin vääjäämättä kohti amerikkalaista unelmaa, joka Liberty Cityssä tosin realisoituu rikosten, prostituution, huumeiden ja väkivallan kautta. Alussa Niko heittää lähinnä kuskin keikkaa pikkudiilereille tai kiristää suojelurahoja paikallisilta yrittäjiltä, mutta pian syöksykierre kiihtyy ja edessä ovat isommat rikokset isompine palkkioineen ja riskeineen.
Nikon rikoskierteen alkuvaiheita värittävä slaavilainen melankolia vaihtuu ennen pitkää perinteisempään rötöstelymeininkiin. Se on harmi, sillä vetoavan omaleimaisuuden tilalle saadaan vain kuluneita gangsterikliseitä. Käsikirjoitus rullaa onneksi sujuvasti eteenpäin, kun uusien rikolliskontaktien kautta avautuu jatkuvasti uusia rikollisia mahdollisuuksia. Etenemisen tunne säilyy läpi pelin vahvana.
Vaikeustasoltaan Grand Theft Auto IV tuntuu olevan jonkin verran armeliaampi kuin sarjan aiemmat osat. Tehtävät on koottu sikäli nerokkaasti, että ensimmäisten parin–kolmenkymmenen tehtävän aikana jokaisessa hommassa esitellään jokin uusi piirre tai kikka, liittyen esimerkiksi käyttöliittymään tai tekemismahdollisuuksiin. Tällä tavoin monipuolinen kokonaisuus pysyy hallinnassa ja vaikeustaso kasvaa tasaisesti ilman että tarvitaan kädestä pitelevää tutoriaalia.
Karskien sällien Sims
Rosvon paras kaveri on kännykkä, jolla hoidetaan yhteydenpito työnantajiin ja kavereihin. Kyllä, GTA ei ole vain rikosten pitkä helminauha, välillä vaihdetaan vapaalle, hengaillaan kavereiden kanssa ja nauratetaan tyttöystäviä. Sitten tullaan kotiin ja tehdään ihan sama GTA:ssa.
Grand Theft Auto IV:ssä on koko inhimillisen toiminnan kirjo. Niko ryyppää, pelaa biljardia, keilaa, viihtyy tissibaarissa ja nauttii kabaree-esityksistä. Eivätkä ne ole mitään animaation pätkiä, biljardi ja keilaus ovat oikeita pelejä ja esimerkiksi kabareet kokonaisia esityksiä. Nämä osittain ennalta käsikirjoitetut tapahtumat johtavat usein hauskoihin selkkauksiin. Etenkin turkulaista naurattaa, kun serkukset Bellic hoippuvat aamuauringon kajossa ulos baarista, avautuvat toisilleen rakkauselämästään, varastavat auton ja ajavat kännissä jokeen. Eivät sentään käyneet ensin Hesburgerissa!
Ilman naisia ei voi elää, mutta kestämistä niissä on. Hoidot nalkuttavat milloin tyylittömästä pukeutumisesta tai kelvottomasti valituista treffipaikoista, mutta esimerkiksi jalankulkijoiden päälle ajelu ei aiheuta ongelmia. Erilaisia purkitettuja keskustelupätkiä eri henkilöiden kesken on sen verran paljon, että päinvastoin kuin keskiverto ihmissuhde, ne eivät ihan heti ala toistaa itseään. Taitaa silti olla turha toivoa koodin sekaan kätkettyjä kahvikupposia.
Välillä sosiaalisten suhteiden ylläpito käy melkein työstä. Siinä vaiheessa, kun porukkaa on puhelimen kontakteissa enemmän kuin kourallinen, ei juuri mihinkään ehdi ajella ilman, että joku soittaa ja kinuaa seuraa. Kieltäytymisellä on hintansa, sillä nokkiinsa ottaneilta kavereilta ei kannata odottaa apua (aseita, taksikyytejä, ihan mitä vain). Jos haluaa vain kruisailla menemään, voi puhelimen laittaa unitilaan, jolloin juonitehtäviä ei tule tarjolle.
Kännykkä ei ole ainoa merkki nykyteknologiasta. Autoilussa apuna on GPS-paikannin, joka näyttää kartalla suorimman reitin kohteeseen ja antaa kalliimmissa ajoneuvoissa ääniopastusta. Tiedon valtatielle pääsee nettikahvilassa, sähköpostin lisäksi tietokoneelta löytyy kokonainen – joskin aika suppea – internet mainos- ja deittisivustoineen. Nettisivut edustavat pöljemmän huumorin puolta, mutta kukapa ei nauraisi länsinaapurin huonekalufirmaa irvailevalle Krapealle?
Ensin otamme Manh... Algonquinin
Liberty City jakautuu kolmeen saareen, jotka avautuvat tehtävien edetessä. Saarten maisemissa ja tunnelmassa on reilusti vaihtelua ja meininki on aivan erilaista vaikka Bohanin mutkaisten, vähän ränsistyneiden pikkukatujen ja Algonquinin silmänkantamattomiin jatkuvien suorien neonvalobulevardien puolella. Kaupunki sekä näyttää että tuntuu aidoimmalta mitä olen ikinä videopelissä nähnyt.
Tyylikkäästi vaihtuva sää ja vuorokaudenajat tuovat mukaan oman säväyksensä, ja esimerkiksi öisen ukkosmyrskyn aikaan tunnelma on huipussaan. Vaikka pelialue on pienempi kuin GTA: San Andreaksessa, se ei tunnu yhtään liian ahtaalta hiekkalaatikolta vaan on itse asiassa aika passelin kokoinen. Saarelta toiselle siirtyminen on omalla autolla tarpeeksi nopeaa, hätäisemmät voivat vielä turvautua junaan tai taksiin.
Kaupungin muita asukkaita pyörii kaduilla riittävästi uskottavan illuusion luomiseksi. Liikennettä piisaa välillä ihan ruuhkaksi asti, ja ajoittain pelimoottori järjestää aika mielenkiintoisia ketjukolareita. Kaupunkilaiset myös reagoivat näihin tapahtumiin, eikä ole lainkaan harvinaista nähdä ukkoja riitelemässä kolarin seurauksista tai mummoa taistelemassa käsilaukustaan ryöstäjän kanssa. Sen voi tehdä itsekin.
Uuden kohusynnin eli rattijuoppouden lisäksi vanhat synnit eivät hävinneet mihinkään. Sivullisia voi ruhjoa autolla ilman sen kummempia seuraamuksia. Mitään hyötyä jalankulkijoiden liiskaamisesta ei ole, sen sijaan huolestuneet kansalaiset saattavat soittaa kännykällä kytät paikalle, mikäli poliisivoimia ei ole ihan näkö- tai huutoetäisyyden päässä.
Liberty Cityn virkavallan järjenjuoksu on sen verran tahmeaa, että suurta vaaraa pollarit eivät ovelalle Nikolle aiheuta. Parin tähden etsintäkuulutuksesta pääsee lähes aina eroon painamalla kaasun pohjaan muutaman korttelinvälin ajaksi. Tähdet eivät edes kasaudu kovin helposti, jopa sellainen kuolemansynti kuin poliisien tappaminen ei nosta tähtilukemaa päälle kolmen kuin ani harvoin.
Hevimiehet vilkuttaa
Pääjuonen tehtävien ulkopuolella nelos-GTA on hyvin pitkälti fiilistelyä. Mutta hitto soikoon, millaisia fiiliksiä se tarjoaakaan! Välillä olen löytänyt itseni ajelemasta uneliaasti uuteen aamuun heräävässä kaupungissa Philip Glassin soidessa radiossa, välillä adrenaliini päällä mutta kaasu pohjassa, hädissäni pakenemassa Babylonin sikakyttiä Bob Marleyn tahtiin. Jatkuvasti törmää hetkiin, jotka ovat niin tunnelmallisia, että ne tekisi mieli tallentaa myöhempää ihailua varten.
Tunnelmointia häiritsee hieman se, että itäisen alter egoni kustomoinnissa ei päästä San Andreaksen tasolle. Erilaisia vaatteita ja muita releitä on Liberty Cityn kauppojen valikoimissa yllättävän vähän, eikä Nikon hiustyyliin tai muihin piirteisiin voi vaikuttaa mitenkään. Molemmat konsolialustat onneksi mahdollistavat netistä ladattavan lisäsisällön, joten ehkä jo lupailluissa minilisäreissä saadaan lisää päällepantavaa.
Autot ovat Grand Theft Auto IV:ssä aivan perhanan hyvännäköisiä ja tunnistettavissa. Valikoimaa löytyy varmasti jokaiseen makuun aina 1950-luvun amerikanraudoista uusiin kaupunkimaastureihin, joten kaduilla voi päästellä menemään vaikka Tony Sopranon henkeen. Lisäksi välinevalikoimassa on moottoripyöriä, veneitä ja helikoptereita.
Menoa vauhdittaa parikymmentä radioasemaa, jotka ovat täynnä erinomaista ja yleiseen fiilikseen sopivaa musaa plus pari puheohjelmakanavaa. Musiikkia löytyy laidasta laitaan, ja tiskijukkien välispiikkejä ovat olleet tekemässä muun muassa sellaiset turhat jätkät kuin Iggy Pop ja muotisuunnittelija Karl Lagerfeld.
Mopo karkaa
Suuret linjat ovat Grand Theft Auto IV:ssä kohdallaan, mutta kriittinen rapsuttelu paljastaa pinnan alta kaikkea pientä napinan aihetta. Jotkin sarjan aiempien osien perusongelmat, kuten esimerkiksi katoilevat autot, ovat edelleen läsnä. Internetin foorumijuttujen perusteella sekä Xbox- että PS3-versioita vaivaa ajoittainen hyytyminen ja muut tekniset ongelmat, tosin omalla Falcon-boksillani mitään tällaista ei esiintynyt.
Voi olla, että Rockstar Northilla on noussut GTA päähän, sillä he tuntuvat jälleen kulkevan omia polkujaan myös pahassa. Suurin ärsytyksen aihe itselleni on tehtävien välitallennuspisteiden puute, varsinkin silloin, kun kohde on toisella puolen karttaa tai kun tehtävä koostuu useista eri vaiheista. Tallennuspisteiden puuttuminen tänä viihdyttävän pelaamisen kulta-aikana on käsittämätöntä. Samoin kaipaan edelleen mahdollisuutta hypätä rasittavien tehtävien yli. Vaikka yleistä vaikeustasoa on laskettu, pääjuonen aikana tulee vastaan useampia sellaisia tehtäviä, joissa vähän keskinkertaisemman pelaajan taidot eivät riitä ja turhautuminen iskee kymmenennellä yrityksellä.
Yli kolmen vuoden kehityskaaren aikana joku Rockstarilla olisi voinut kiinnittää vähän enemmän huomiota kontrolleihin, ehkäpä jopa pyhiinvaellusmatkalla käyneet pelijournot olisivat voineet ujosti uskaltaa esittää kritiikkiä. Vaikka ajomalli on uusi, autojen ohjaamisessa ei ole kauheasti moittimista. Erilaiset autot käyttäytyvät eri tavoin ja kaahailussa on useimmiten läsnä kulkupelien massan tuntu. Esimerkiksi kurvikas sporttikaara ohjautuu, kiihtyy ja lentää aivan eri tavalla kuin iso pakettiauto. Jälkimmäisellä voi kuitenkin jyrätä huomattavasti paremmin vaikka tiesulusta tai liikenneruuhkasta läpi. Kamera liikkuu edelleen veltosti ja vaatii käsisäätöä.
Joillain automalleilla pitoa ei ole nimeksikään, vaan perä ja keula vaihtavat paikkaa pienimmässäkin sivuluisussa. Samoin moottoripyörät ovat suorastaan piinallisen herkkiä liikkeissään, eikä niillä tahdo pysyä tiellä sitten millään, jos vauhtia on vähänkin enemmän.
Juokse tai kuole
Pelin toinen puoli eli jalankulku ei onnistu yhtä hyvin kuin kaahailu. Niko osaa juosta, kiipeillä ja jopa vähän temppuilla sinänsä hyvin, mutta kehonhallinnassa on mukana epämääräinen kankeus. Varsinkin lähitaistelu on ihmeellistä kinkuilla läiskimistä eikä dynamiikaltaan muistuta oikeaa tappelua kovinkaan paljon. Kesken juoksun tehdyissä pysähdyksissä ja suunnanmuutoksissa sänkinen serbi ei aina reagoi kovin ketterästi, mikä osaltaan aiheuttaa takaa-ajoissa harmia.
Pienestä takkuilusta huolimatta räiskintä on sujuvaa ja suojautuminen on toteutettu tarpeeksi hyvin. Esteiden ja kulmien takana piilotellessaan voi vihollisia suolata joko sokkona tai varovasti tähtäämällä, ja hulluimpina hetkinään voi rynnäköidä täysillä päin konepistoolin laulaessa sielunmessuaan.
Sekä automaattilukitus kohteeseen että vapaa tähtäys ovat mukana, eikä kaikkia ihmispoloja tarvitse välttämättä tappaa. Osuma esimerkiksi käteen tai jalkaan riittää usein neutraloimaan kohteen tarpeeksi pitkäksi aikaa. Vaihtoehtoisesti voi luottaa pääosumien murhaavaan tehoon. Liikkuvasta autosta ampuminen puolestaan on huomattavan hankalaa, mutta toisaalta niin se lienee oikeastikin.
Onhan Grand Theft Auto IV:ssä siis omat ongelmansa, eikä se todellakaan ole sellainen vallankumouksellinen pelimessias kuin hypearvostelut ovat antaneet ymmärtää, enemmänkin hienosti tehty sukupolvenvaihdos. Hienon toteutuksen, monipuolisen maailman ja lähes loppumattomalta tuntuvan tekemisen yhdistelmänä GTA IV on suurimman osan kehuistaan ansainnut. Säälimätön väkivaltaisuus ja muut sivuseikat herättänevät aivan varmasti vielä paljon tarpeetonta keskustelua, mutta jo ihan pelillisten ja tarinankerronnallisten ansioidensa puolesta Grand Theft Auto IV on perkeleen erinomainen peli!
* * * * *
Jengissä on kivaa
Grand Theft Auto tarjoaa vihdoinkin sen kauan toivotun moninpelin, joka avataan tietysti kännykästä. Erilaisia pelimuotoja on hämmästyttävät 15 erilaista, ja maksimipelaajamäärä on 16. Tavalliset tappomatsit joko joukkueilla tai ilman ovat näistä yksinkertaisimpia.
Yksinpelin tehtäviä ei pysty pelaamaan kimpassa kavereiden kanssa, mutta koko yksinpelin kartta on käytettävissä vapaassa pelitilassa. Mitään tavoitteita siinä ei ole, joten pelaajien täytyy käyttää mielikuvitustaan. Autoista voi vaikkapa muodostaa ison kasan ja sen jälkeen räjäyttää ne palasiksi tai vain pakoilla poliiseja mahdollisimman kauan.
Kilpa-ajot ovat aikamoista ryminää 16 pelaajalla. Tiet ovat usein niin ahtaita, että vähintään puolet autoista romuttuu jo ensimmäisessä mutkassa. Tekoälyä vastaan pystyy taistelemaan muutamassa kimppatehtävässä, jossa enimmillään neljä pelaajaa tekee yhteistyötä. Tehtävät ovat aika helppoja ja lyhyitä, mutta ne jaksaa läpäistä useampaan kertaan. Yhdessä tehtävässä pelaajajoukkion pitää tehdä yllätyshyökkäys laivalle, jota vartioi monta kymmentä ilkeää heppua. Kun koko laiva on puhdistettu pahiksista, täytyy vielä asettaa pommit ja hypätä laivasta ennen räjähdystä.
Suosikkipelimuotoni on Mafiya Work, jossa pelaajat ansaitsevat rahaa suorittamalla pieniä sivutehtäviä. Tehtävänä voi olla tyttöjen kyyditsemistä tai vaikka nuorisoa rappeuttavien pelikoneiden tuhoamista. Yleensä vain yksi pelaaja tai joukkue voi läpäistä meneillään olevan tehtävän, joten kilpailu on ankaraa loppuun asti. Vaikka vastapuoli saisikin kohteena olevat tyttöset kyytiin, niin on vielä täysin sallittua kaataa auto nurin ja kaapata neidit itselleen.
Toisessa suosikissani Cops n’ Crooks poliisit ottavat yhteen rosvojen kanssa. Rosvot aloittavat jalan ja ensin heidän pitää varastaa sopiva kulkupeli. Sen jälkeen pitää viedä pomonsa veneen tai helikopterin luokse, jotta tämä pääsee pakenemaan. Poliisit aloittavat piipaa-autojensa sisältä ja yrittävät estää roistojen pakopuuhat.
Pelimuotoihin saa lisää vaihtelevuutta käyttämällä eri asetuksia. Sään ja vuorokaudenkin ajan voi päättää itse, jos haluaa tapella pimeässä. Liikenteen määrään pystyy vaikuttamaan ja Liberty Cityn oikeat poliisivoimat saa joko päälle tai pois. Perusasetuksilla ruudulla näkyy toisten pelaajien nimet, mutta nekin voi kytkeä pois, jolloin pystyy piiloutumaan taviksien sekaan.
Moninpelin mahtavuus oli itselleni yllätys. Jonkun verran lagia ja pätkimistä siinä isoimmilla pelaajamäärillä esiintyy, mutta muuten meno on sulavaa. Hauskat hetket eivät tunnu loppuvan moninpelissä koskaan, sillä jokaisella pelikerralla näkee aivan uudenlaisia ilmalentoja ja temppuja. Viis pistesijoista, sillä hauskanpito on paljon tärkeämpää!
Samu Ollila
94
