Rokkistaran tuottaja Leslie Benziesin mukaan Grand Theft Auto IV:n on uponnut noin 100 miljoonaa dollaria, yli 1000 ihmisen työpanos ja 3,5 vuotta. Ja se näkyy
Löyhään New York -sapluunaan sovitettu Liberty City on raaka paikka. Todella raaka. Lähietäisyydeltä luoti otsaan ja aivot pellolle -tason raaka. Verisistä rikoksista, seksistä ja roisista kielenkäytöstä huolimatta Grand Theft Auto IV:lla ratsastavat moraalisaarnat ovat turhaa sanahelinää - se on ilman epäilyksen häivää omilla aivoillaan ajattevien aikuisten peli, joka ansaitsee ikärajansa. Kehityksen kelkasta pudonneet kukkahattutädit ja jackthompsonit pöyristyvät pelkästä kuorrutuksesta. Totuus on pintaa syvemmällä, sillä GTA IV näyttää inhorealistisen selvästi, mikä on rikollisten kohtalo: ennenaikainen hauta.
Hautaa ja menneisyyden haamuja välttelevä Nico Bellic on Balkanin sotien runtelema veteraani. Sodan järjetön väkivalta on suoraviivaistanut slaavilaisella aksentilla englantia solkkaavan miehen moraalikäsityksiä: vaikka Niko ei tee kyselemättä mitä tahansa, hän tappaa kylmän viileästi talossa, puutarhassa ja tien päällä. Niko ei luonnollisesti ole ainoa Liberty Cityn asukas, jota elämä on potkinut palleille - Bellicin tuttavapiiriä täplittävissä eloisissa ihmisraunioissa on tulta, tappuraa ja tulikiven katkua.
Perinteisten hirmutekoihin usuttavien työnantajien ohella Nikolla on kavereita ja tyttöystäviä, joiden seurassa hengaillaan muun muassa keilaradalla ja baarissa dartsia tai bilistä pelaamassa. Jos jollain tärkeällä alalla vaikuttavia kamuja huomioidaan tarpeeksi, Nikolle tarjotaan vaihtelevia etuisuuksia ja alennuksia. Niko ja kumppanit lässyttävät matkalla huvituksiin niitä näitä, mikä edistää kätevästi tarinaa ja syventää hahmoja.
Humoristiset tyypit ovat toinen toistaan värikkäämpiä heppuja: tauotta pössyttelevän jamaikalaisen huumediilerin puheesta ei autenttisesti ymmärrä kuin pääpiirteet, ei vaikka tekstitys olisi päällä. Juuri joka raosta esiin puskeva huumori - oli se sitten verbaalista, toiminnallista, käsikirjoitettua tai sattumanvaraista - nostaa Grand Theft Auto IV:n haastajien yläpuolle. Genren kunkku ei ota itseään liian vakavasti.
Nikonaattori
Grand Theft Auto -sarja loi nykyään laajalti viljellyn käsitteen hiekkalaatikkopeli: mene minne haluat, tee mitä haluat, luo itse oma viihteesi. Peli tarjoaa vain kehykset ja säännöt. Käytän mieluummin termiä leikkikenttäpeli, sillä Grand Theft Autossa ei saa tehdä mitä tahansa missä tahansa järjestyksessä. Monet tehtävät noudattavat hyvin yksityiskohtaista kaavaa, josta poikkeaminen tietää keikan sössimistä. Siitä huolimatta vapauden tunne on häkellyttävä - teenkö tämän vai tuon toisen tehtävän vai kinuanko kamuilta pikkupuuhaa? Taidan mieluummin vain kruisailla ja kuunnella päättömiä radio-ohjelmia.
Huviajelut eivät tosin koskaan kestä pitkään, sillä joka toisen mutkan takana on jotain kiinnostavaa. Monipuolisen ympäristön tutkiminen jalan sujuu ilman pikkumaisia rajoituksia. Letkeän joustavasti (etenkin kännissä) etenevä Niko juoksee, hyppii ja kiipeilee pystysuorien aitojen ja muurien yli. Katoilla ravaamista ja dramaattista yläilmoissa loikkimista hyödynnetään muutamissa tehtävissä. Yllättävän moniin tusinarakennuksiin pääsee sisälle ja portaikon kautta katolle, joten nuuskittavaa piisaa. Siinä missä korkealta katolta putoaminen tyrmää varmasti, niin pahaa kolaria ei olekaan, että täysikuntoinen Niko nuupahtaisi kertalaakista.
Liberty Cityn hauraat siviilit sen sijaan kupsahtavat helposti. Kaduilla tepastelee runsaasti väkeä, joten rapatessa ja vauhdikkaissa takaa-ajoissa roiskuu. Onnettomuuksista tulee paha mieli, sillä viattomat sivulliset haahuilevat aidon makuisesti. Rivikansalaisten teilaamista ei tosin juuri noteerata, elleivät kytät seiso ihan vieressä. Siitä huolimatta paniikissa kirkuvien sivullisten lanaaminen ahdistaa. Ainakin pari sekuntia. Nostan joka tapauksessa pipoani, en jaksa yleensä huolestua bitti-ihmisten kohtalosta senkään vertaa.
Roistojen teilaamisen kannalta olennainen ammuskelu on muuttunut jäykästä pakkopullasta miellyttäväksi viihteeksi. Niko Bellic suojautuu muodin mukaisesti vaihtelevien esteiden taakse ja kontrollit apinoivat vahvasti kahden tatin räiskintästandardia. Automaattitähtäys kohdistaa kudit suoraan etusektorin lähimmän vihollisen vatsaan, joten tulitaistelut eivät kaadu ainakaan tutiseviin peukaloihin. Toimivan suojautumisen ansiosta ammuskelu ei ole enää GTA:n heikoin lenkki - koko ketju on silkkaa terästä. Hyvä niin, sillä räiskinnän osuus on kasvanut selvästi ja useiden tehtävien kliimakseissa kahakoidaan enemmän tai vähemmän ahtaissa sisätiloissa.
Lusikka pohjaan
Grand Theft Auton nimi ei ole turhan päiten Grand Theft Auto. Nelipyöräiset ajoneuvot ja niiden kaksipyöräiset serkut näyttelevät tuttuun tapaan tarinan todellista pääosaa. Kaaroja ja motskareita tarvitaan jatkuvasti matkustamiseen, takaa-ajoihin, kyttien välttelyyn ja tuhmurien teilaamiseen. Sopivasti liioittelevan fysiikan ansiosta mobiilit niiaavat kurveissa jouhevasti ja hyppyrit tuovat kivasti ilmaa nakkien alle. Pompun luonteesta ja inertian suunnasta riippuen masiinat joko lentävät loisteliaasti tai kippaavat tyylikkäästi nurin. Ajo-ominaisuudet vaihtelevat selkeästi rakkineen mukaan - katumaasturi on kauhea lahna ärhäkkään Vette-kopioon verrattuna.
Karhean kaunis Liberty City on rattisankarin taivas. Paikoitellen ruuhkaksi äityvän liikenteen täplittämiä hauskoja mäkiä, huimia kurveja ja massiivisia siltoja tupsahtaa eteen kaikkialla. Rakennukset ja muut kookkaat yksityiskohdat pysyvät kiitettävästi näkökentässä etäisyydestä riippumatta. Ruoho tai joku muu pikkuroina saattaa putkahtaa tyhjästä silmille, mutta kyseessä ei ole lähimainkaan Oblivion-luokan rikos ihmiskuntaa vastaan. Kiinnostavat, komeat ja vaihtelevat miljööt kelpaisivat mainiosti minkä tahansa arcadekaahailun kulisseiksi ja siihen tarkoitukseen niitä myös käytetään.
Parhaimmillaan Burnout-sfääreihin nousevat autokilpailut ja muut moninpelitilat käynnistyvät kätevästi suoraan Bellicin kännykästä. Auto (ja helikopteri!) -kilpailujen ohella kiinnostuin eniten mafiapomon suojelusta, autojen kilpakaappaamisesta ja jengialueiden valtaamisesta. Tappomatsivariaatiot ja yhteistyötehtävät jäivät vähemmälle huomiolle. Useimmissa kädenväännöissä on hienosti mukana koko Liberty City, joten moninpeli rullaa jopa paremmin kuin uskalsin toivoa. Satunnaiset yhteysongelmat ja tilastointibugit eivät intoani lannistaneet. Monipuolisten moninpelitilojen myötä Grand Theft Auto IV:ssa on lähes rajattomasti tahkottavaa - ikäänkuin lukuisten sivutehtävien ja -tavoitteiden ryydittämä yksinpeli ei jo riittäisi.
Historian kalleimpaan videopeliin uhratut dollarit on käytetty hyvin - raadollinen Liberty City tihkuu ihmisiä ja elämää ennennäkemättömällä intensiteetillä. Rockstar Northin tiimin valtavan työpanoksen ja kaupungin häkellyttävän rikkauden tajuaa viimeistään silloin, kun avaa Bellicin kämpän telkkarin - töllöstä tulee kanavakaupalla huumoripitoista ohjelmaa. GTA IV:n immersio on melkoinen: vietin pitkät tovit toljottamalla virtuaalimaailman virtuaalitelkkaria. Voiko enää pöhkömmin aikaansa viettää?
Yltiökyynisellä asenteella tarkasteltuna Grand Theft Auto IV on periaatteessa sitä samaa kuin ennenkin, mutta on vaikea pitää naama peruslukemilla, kun tekniikka on viimeinkin tekijöiden kunnianhimon tasalla. Ainoa takaraivossa naputtava mitätön harminaihe on tietty tuttuuden tunne - GTA IV on rikollisen hiekkalaatikko -teeman loistelias päivitys, mutta silti nimenomaan sitä: päivitys. Yhtä kaikki, en keksi videopelimaailmasta tätä parempaa vastinetta pinkalle kyhnyä.
96
