Jos olet alle 18-vuotias, älä lue Vice Cityn arvostelua. Et saa koskea kiellettyyn, mutta ah niin mmmmmmaukkaaseen hedelmään. Sen estävät kasvatusvastuunsa tuntevat vanhempasi ja pelikaupan kerberos, joka on kuuro itkulle, anelulle ja lahjonnalle.
Suku on pahin. Sen sijaan, että ottaisivat vankilassa istuneen Tommy Vercettin takaisin armoonsa, Liberty Cityn mafiaveljet lähettävät hänet mahdollisimman kauas pois. Ihmekö tuo, sillä viisitoista vuotta uudelleenkoulutusta on muuttanut paatunutta taparikollista vain pahempaan suuntaan.
Vercettin, äänenään Ray Liotta, täytyy olla häiriintynein tietokonepelin päähenkilö koskaan. Toisin kuin GTA3:n hiljainen ja surumielinen tappaja, joka tuntui olevan vain onnettomien olosuhteiden uhri, Tommy on aktiivinen toimija, häikäilemätön murhaaja ja raivohullu psykopaatti, joka ilmiselvästi nauttii aikaansaamastaan kaaoksesta ja kärsimyksestä.
Mutta mikä taivas Vercettiä syvällä etelässä odottaakaan! Vuosi on 1986, paikka Vice City, Miamista ja sen Vicestä vaikutteensa imenyt, hulppeimman nousukauden rytmissä hektisesti sykähtelevä metropoli täynnä nopeita naisia, halpoja autoja, rintakarvat paljastavia pastellipukuja ja karmeita tukkamuoteja. Plus ylenmäärin rikollisuutta ja korruptiota, toisin sanoen Tommylle tapoja luoda itselleen nimeä paikallisen alamaailman keskuudessa.
Lahjakas herra Vercetti
Tommy ei tyydy rooliinsa mafian lakeijana, vaan alkaa alun alentavien juoksupoikatehtävien jälkeen liittää Vice Cityä pala palalta omaan järjestäytyneen rikollisuuden kommuuniinsa sidekickinään Miami Vicen Tubbsin ääninäyttelemä Lance Vance.
Tärkeässä osassa kriminaali-imperiumin rakentamisessa ovat eri puolilla kaupunkia sijaitsevat kortteerit ja yritykset, joita Tommy voi ostaa vapaassa järjestyksessä. Osa toimii pelkkinä turvataloina, joissa pelin voi tallentaa ja joiden talleihin suosikkiautonsa saa talteen. Valtaosa tuottaa Vercettin syndikaatille päivittäin tukun likaista rahaa, kunhan firmaan liittyvät teemallisesti erinomaisen vaihtelevat tehtävät on ensin suorittanut.
Jäätelöauton iloinen tunnussävel houkuttelee paikalle kirkasotsaisten lasten sijaan sumeasilmäisiä narkkareita, elokuvastudiolla kuvataan pelkkää rasvaista pornoa, taksifirman markkinaosuus nousee samaa tahtia kuin kilpailijoiden autot joutuvat onnettomuuksiin, autokaupan liikevaihdosta sata prosenttia on voittoa, kiitos myyntiartikkelien alkuperän ja niin edelleen. Lavea polku on dollareilla silattu.
Niin Tommyyn kuin lukuisiin muihin Vice Cityssä vaikuttaviin epämääräisiin henkilöihin ja keskenään armotonta kaupunkisotaa käyviin jengeihin kytkeytyvät tehtävät ovat monipuolisia ja täynnä kipeää huumoria. Valitettavasti melkoisessa osassa toilaillaan ilman autoa, jalkamiehenä.
Tehtävissä sinänsä ei ole valittamista, mutta ajoneuvoa siististi takaapäin seuraava kamera tulee kävellessä hulluksi. Vaikka automaattitähtäys toimii hyvin, sinne tänne heiluva kuvakulma tekee tulitaisteluista helvettiä muillekin kuin sivullisille. Edesmenneessä Jyrkissä kannuksensa ansainnut kameramies on osasyyllinen suurimpaan osaan kuolemista ja pidätyksistä. Onneksi poliisit ovat korruptoituneita ja lääkärit asiantuntevia: Kaikkien aseiden ja parinsadan dollarin menetys ovat ainoat Tommyn kärsimät vahingot.
Elää ja kuolla Vice Cityssä
Vice City koostuu yhdestä suuresta ja monesta pienestä saaresta sekä mantereen puoleisesta laajahkosta vyöhykkeestä. Kaupunki on tyylikäs ilmestys kylpiessään auringon tai yön värivalojen loisteessa, mutta kokonaisuutena hieman persoonattomampi kuin taannoinen Liberty City. Ruudunpäivitys taas on hitusen sulavampaa, vaikka graafisesti Vice on Libertyä näyttävämpi.
Kulkuvälineistä autot ovat hauskasti enimmäkseen GTA3:n menopelien nostalgiamalleja. Päätellen siitä, että olen jatkuvasti näkevinäni liikenteessä Blistoja ja Admiraleja, ja dyykkaan vaistomaisesti ojan suojiin, jos pakettiauto lipuu ohitseni liian hiljaa, niillä on selkeät esikuvansa todellisuudessa. Joka auton erilaista ajomallia yhdistää vain ajamisen letkeys.
Vesipeleiksi on ei-kovin karismaattisia muskeliveneitä, ja lentämään pääsee vesitasolla ja helikopterilla. Odotin ilmailua kovasti, mutta hetkellisen hurmion jälkeen lentäminen muuttui perin tylsäksi ja paluu maan pinnalle oli paitsi väistämätön myös kirjaimellinen.
Kaksipyöräiset ovat paljon sympaattisempi lisäys. Moottoripyörällä liikenteen seassa puikkelehtiminen on lievästi sanottuna haasteellista, mutta tyydyttävää. Vaikka jatkuvasti loukkaannuin ja menehdyin luita murskaavissa onnettomuuksissa (keuliminen, siitä seuraa vain pahoja asioita) tai takaa-ajoissa, tuli patrioottisesta harrikasta välittömästi yksi suosikeistani. Alituinen kaatuilu pehmentää ilmeisesti päätä.
Muut moottoripyöräkuskit voi paukauttaa sopivan järeällä pyssykällä lennossa alas satulasta ja autoilijat voi täräyttää ikkunan läpi matkalle kohti parempaa maailmaa. Tämä avaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia tarkk'ampumiseen perehtyneille, varsinkin muutamassa varovaisen lähestymisen sallivassa salamurhatehtävässä.
Kiitos renkaiden potentiaalisen puhkeamisen, takaa-ajot ovat entistä hektisempiä. Poliisin kiinnostuksen kasvaessa, paikalle kurvaa paitsi tv:stä tuttu trendikäs poliisikaksikko Testarossallaan, myös tiesulkuja pystyttävä, piikkimatoin varustautunut karhuryhmä. Kaikki renkaat tyhjinä on turha yrittää karkuun lain mädältä kouralta.
FBI:n ja armeijan saapuessa voi jo alkaa luritella Final Countdownia, ellei onnistu pikaisesti suhauttamaan automaalaamoon, joka hämää donitsiveikot joka kerta. Vaatteiden vaihtaminen putiikeissa ympäri kaupungin auttaa myös kahteen etsintäkuulutustähteen asti.
Toivon ja kunnian maa
Tutustuminen Amerikkaan kannattaa aloittaa Ammu-nationista, tärkeimmästä etuvartiosta henkilökohtaisessa taistelussa kommunisteja ja liberaaleja vastaan. Aseet on jaoteltu muutamaan peruskategoriaan ja kerrallaan voi kantaa yhtä per luokka.
Konepistooli on käytännön sanelema välttämättömyys, koska vain sillä voi ampua ajaessa, mutta muuten valinta on vapaa. Superraskaasta sarjasta minigun teki lähtemättömän vaikutuksen minuun ja naapurikorttelin geenipooliin. Moottorisaha on ikiklassikko, jonka soisi kuuluvan jokaiseen amok-juoksuun.
Päämäärättömälle vaeltajalle Vice City tarjoaa monenlaista viihdykettä. Kadut, kujat, rannat, ostoskeskukset, koko kaupunki on täynnä potentiaalisia ryöstömurhan ja yliajon uhreja sekä kauppoja rosmottavaksi. Takseista, pizzamopoista, ambulansseista ja poliisiautoista saa bonustehtäviä. Areenalla ajetaan romurallia ja kaupungin kaduilla laittomia kilpailuja liikenteen seassa. Sitä mukaa kun pelissä etenee, tekemistä paljastuu lisää.
Jos Vice Cityn erinomaisesta kokonaisuudesta pitäisi nostaa esille yksi osa-alue, se olisi äänimaailma. Mainio ääninäyttely ja kaupungin hälinä ovat luku sinänsä, mutta pelin yhdeksää radioasemaa ei voi kehua liikaa. Taajuuksista seitsemän soittaa tuntikaupalla 80-luvun musiikkia pitkätukkahevistä iskelmään, nimistä mainittakoon vaikkapa Kim Wilde ja Michael Jackson, enkä ihmettele yhtään että suuressa maailmassa on julkaistu monta Vice City -soundtrackiä.
Musiikkiasemien mainoksille, välispiikeille ja kahdesta pelkkää keskustelua sisältävästä asemasta varsinkin Vice Cityn yleisradiolle myönnän humöörikunniamerkin kultaisilla pahkasioilla älykkäästä, yhteiskuntakriittisestä ja järjettömän hauskasta dialogista. Usein huomasin ajelevani pitkiäkin aikoja ympäriinsä kuunnellakseni jutun loppuun, ennen kuin jatkoin tehtävää.
Jos kävellessä heittelehtivä kamera unohdetaan, Vice Citystä saa hakemalla hakea vikoja. Loputtuaan peli jättää toivomaan lisää, mutta tämä johtuu lähinnä ilmiömäisestä vetovoimasta, joka pakottaa ahmimaan tarinan loppuun mahdollisimman suurina paloina.
Lähinnä pelottaa, mitä lintukotomme moraalinvartijat tästä keksivät. Viime aikoina keskusteluntynkää viritelleet pelit ovat pelkkää lämmittelyä Vice Cityn huumorilla pehmennettyyn, pahuutta palkitsevaan dekadenssiin ja täydelliseen anarkiaan. Kahdeksantoista vuoden ikäraja on paketissa syystä.
95
