Rokkikesän kovin tapaus ei ollut Pomon keikka vaan Guitar Hero: Aerosmith.
Taitaa olla parempi varoittaa heti kärkeen: Aerosmith on meikäläiselle kuin Star Wars Nikolle. Turha natista jälkikäteen liian positiivisesta suhtautumisesta.
Kun Guitar Hero III osoittautui lieväksi pettymykseksi ja Rock Bandin rumpusetti loistohankinnaksi, en uskonut palaavani pelkän skeban varteen, etenkään lisäosan takia. Toisin kuitenkin kävi, ja ilta toisensa jälkeen rumpukapulat jäivät narikkaan.
Kitarasankarointi toimii Guitar Hero: Aerosmithissa paremmin kuin missään aikaisemmassa sarjan pelissä. Rehellinen raskas rock toistuvine sävelkuvioineen ja loogisine riffeineen istuu harvinaisen hyvin kitaraohjaimelle.
Kunnia pelipioneerille
Jo 70-luvun alussa perustettu Aerosmith voi suomalaisille tuntua oudolta valinnalta Guitar Hero -sarjan ensimmäiseksi syväluodattavaksi bändivalinnaksi. Meillä Vanhalla Mantereella se kun ei koskaan noussut niin suureksi tekijänimeksi kuin kotimaassaan.
Syynä tuntemattomuuteen on, että huumehuuruisessa nuoruudessaan bändin solisti Steven Tyler ja soolokitaristi Joe Perry eivät uskaltaneet kulkea vieraan maan tullista läpi, joten ulkomaankeikat jäivät vähiin. Tunnettiinhan kaksikko nimellä Toxic Twins kemiallisten kokeilujensa takia.
Pakko kuitenkin ei-fanienkin tunnustaa, että Aerosmithilla on kaikki oikeus saada Guitar Hero -peli nimiinsä. Bändi kun esiintyi jo vuosikymmen sitten Guitar Heron esi-isässä Quest For Fame (Pelit 04/96, 88 pistettä). Siinä kitaraa rämpyteltiin hassunkurisella PC:n printteriporttiin liitettävällä digitaaliplektralla, jolla hakattiin vaikkapa tennismailaa.
Aerosmithin musiikkiuraan mahtuu kymmeniä hittibiisejä, ja nyt Guitar Herossa pääsee soittamaan tärkeimpiä. Koko uran kattava läpileikkaus on toisaalta uudenlainen voima, mutta myös sen heikkous. Mukana on 45 kappaletta, joista vain tasan tusina on muiden bändien biisejä. Kaikki muut ovat Aerosmithin tai Joe Perryn sooloprojektin tuotantoa.
Aerosmith-tarjonta on niin kattava, että yhdestä kappaleesta on mukana peräti kaksi eri versiota. Smithien kaikkien aikojen suurimpiin hitteihin kuuluva Walk This Way on sekä alkuperäisversiona että Run DMC -coverina (feat: Aerosmith – tietysti).
Soljuvat soinnut
Edes näin raskaan yhden bändin painotuksen ei kuitenkaan kannata antaa painaa liikaa vaakakupissa. Biisit on sovitettu taiten, ja fretitykset ovat selvästi parempia kuin Guitar Hero III:ssa. Kitaran varressa on pitkästä aikaa hauskaa.
Lähinnä rock-riffien kulun ja helppojen nuottien toistumisen takia Aerosmith on selkeästi helpoin Guitar Heroista. Itse olen korkeintaan keskinkertainen skebanvinguttaja, mutta kahdessa viikossa pelasin Aerosmithin expert-tasonkin lähes loppuun. Hard meni läpi illassa.
Toisaalta kolmososa tuntui paikoitellen suorastaan sadistisen vaikealta, ja ainakin itse pelaan mieluummin hauskaa vaikkakin helpompaa peliä kuin väännän yömyöhään itku kurkussa yhtä ja samaa sooloa.
Isoin napinan aihe on, että pelaajan kädet sidotaan biisivalinnoissa tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin. Edellisosissa soitetaan ensin viisi biisiä vapaavalintaisessa järjestyksessä ja lopuksi encore. Sitten siirrytään seuraavalle tasolle.
Aerosmithissa biisejä on uudella tasolla auki aluksi vain tasan kaksi. Ne molemmat pitää soittaa läpi ennen etenemistä. Siitä tahti vielä hidastuu, sillä tason loput kolme biisiä aukeavat yksitellen. Jokaisen uuden kappaleen avaaminen vaatii aina edellisen läpisoittamista. Koska jumivaikeita biisejä ei tule juurikaan vastaan, tämäkään ei ole varsinainen kardinaalimunaus. Outoa silti.
Guitar Hero: Aerosmith olisi muuten ansainnut sarjan kärkipisteet, mutta helppous lyhentää paketin käyttöikää. Parin–kolmen viikon pelirupeamalle hinta on turhan kova. Etenkin, jos huhut pitävät paikkaansa, ja netistä ladattavia biisejä ei ole luvassa. Mutta jos lukijoissa on ’Smith-faneja, käytä ”Apply 98 points for any game featuring Aerosmith” -lisäasetusta.
* * * * * *
Biisilista
The Black Crowes: Hard to Handle
Cheap Trick: Dream Police
The Clash: Complete Control
The Cult: She Sells Sanctuary
Joan Jett: I Hate Myself for Loving You
The Kinks: All Day and All of the Night
Lenny Kravitz Always On The Run
Mott the Hoople: All the Young Dudes
New York Dolls: Personality Crisis
Run DMC: King of Rock
Ted Nugent: Cat Scratch Fever
Stone Temple Pilots: Sex Type Thing
Aerosmith:
Back in the Saddle
Beyond Beautiful
Bright Night Fright
Combination
Draw the Line
Dream On
Kings and Queens
Let the Music Do the Talking
Livin’ on the Edge
Love in an Elevator
Make it
Mama Kin
Movin’ Out
Nobody’s Fault
No Surprize
Pandora’s Box
Pink
Rag Doll
Rats in the Cellar
Sweet Emotion
Toys in the Attic
Train Kept A Rollin’
Uncle Salty
Walk This Way (with Run DMC)
Walk This Way
The Joe Perry Project:
Mercy
Talk Talkin
Shakin’ My Cage
88
