Huhtikuussa Rock and Roll Hall of Fameen päässyt metallidinosaurus on pelinsä ansainnut.
Metallica on kulkenut pitkän tien. 80-luvulla bändi veti tiukkaa linjaa. Kaupallinen hapatus, kuten musiikkivideot, eivät sopineet bändin imagoon. Konserttivideoille lämmittiin vasta kun haluttiin muistella vuonna 1986 kuollutta basisti Cliff Burtonia. Nyt Bob Rockin, countryn, sinfoniasovitusten ja elokuvan kautta ollaan vuodessa 2009 ja Metallica-videopelissä.
Musiikkipeli on loistava lisä bändin bisnesimperiumiin, sillä Metallican suosio on laajentunut hevidiggareista melkein koko kansan suosikiksi. Metallicasta pitävät jopa ikinuoret päätoimittajat! En koskaan innostunut Metallicasta… mitä nyt yläasteella kuuntelin pelkästään sitä. Pari vuotta Musta-albumia kuunneltuani ymmärsin sen olevan liian kaupallinen. Myin levyn (pikkuveljelleni) ja keksin muuta musiikkia.
Ajattelin jo jättäneeni Guitar Herot taakseni, sillä Sen Paremman Bändipelin biisitulvan ansiosta muita pelejä ei pitänyt enää tarvita. Sitten tuli Guitar Hero: Metallica ja vanha suola janotti taas. Pelin nimestä puuttuu World Tour, mutta Guitar Hero: Metallica on täysi bändipeli kitaralla, bassolla, naapureita kiusaavilla rummuilla ja tietysti sonnikarjamaisella mylvinnällä, voimalla neljän miehen!
Tukevasti tuplabasarilla
28 soitettavasta Metallica-biisistä valtaosa on Mustaan albumiin päättyneeltä mahtikaudelta. Lisäksi mukana on 20 biisiä sekalaiselta bändikatraalta aina 70-luvun Queenista nykypäivän Mastodoniin. Biiseillä tai ainakin bändeillä on jokin yhteys Metallicaan. Biisit ovat esimerkiksi sellaisia, joista Metallica on tehnyt myöhemmin cover-version.
Metallican klassikot sopivat loistavasti musiikkipeliin, sillä biisien sisälläkin piisaa vaihtelua, yllättäviä tempon muutoksia, sooloja sekä tykitystä, joka pysyy melodisena. Biisien pituuskaan ei häiritse, vaikka yleensä kolmen minuutin vedot ovat hauskempia soittaa.
Neversoft on kehittynyt nuotittamisessa. Kuvioiden kekseliäisyys ei yllä Rock Bandin rimakorkeuteen, mutta nuotitus ei myöskään uhraa hauskuutta sormijumppasuoritukselle. Eri tasoisten soittajien tarpeita ei ole unohdettu, vaan ylemmillä vaikeustasoilla haaste on tiukka, vaikkei sentään Through the Fire and Flames -tiukka. Basisteillakin on Metallicaa soitettaessa normaalia hauskempaa, sillä bassoraidat ovat usein monipuolisia ja Master of Puppets -levy on pelissä liki kokonaisuudessaan.
Lars Ulrich -roolileikki onnistuu parhaiten rumpujen uudella Expert+-vaikeustasolla, joka vaatii lisäbassopedaalin. Kahdella pedaalilla pääsee tykittämään biisien aitoja tuplabasarikuvioita, joita Metallicalla riittää. Minulta tosin loppuu moniraajakoordinaatio ja nopeus jo selvästi aikaisemmin. Rock Band -rumpujen kanssa lisäpedaali ei sitten toimi.
She’s got the Look
Uramoodissa luodaan lämppäribändi Metallicalle. Metallicat soitetaan Metallicana, muut biisit omalla pumpulla. Uramoodissa biisit aukeavat aiempaan verrattuna huimaa vauhtia. Ura on sama vanha biisijono, jossa soitettavat kappaleet aukeavat viiden klönteissä, kunhan on kerännyt tarpeeksi suoritustähtiä aiemmista biiseistä. Ero aiempaan on, että rajat ovat todella matalalla. Läheskään kaikkia kipaleita ei tarvitse edes soittaa, ja rimaa hipovat suoritukset riittävät avaamaan koko kattauksen. Kappaleita ei muutenkaan pihdata, vaan pikapelissä muovien avaaminen riittää täyteen kattaukseen.
Peli-Metallica on tuoretta vuosimallia, jota tosin hiusrajan karkaaminen ja muut keski-ikäistymisen merkit eivät vaivaa. Lihaksikas ulkonäkö on sarjakuvamainen, mutta ei ihan Guitar Hero -typerä. Olisi ollut hauska vääntää vanhoja hittejä myös eri aikakausien Metallicana, esimerkiksi Kill ’Em Allin finninaamaisilla teineillä.
Metallica on edelleen kova live-bändi. Kiukku on purkitettu peliin, sillä bändin kehonkieli tallennettiin liikekaappauksella. James Hetfieldin uhoamisen, Robert Trujillon sadetanssit ja tanskalaisen maneerit tunnistaa heti. Purkitettuja liikkeitä voisi olla enemmänkin.
Osa keikkapaikoista on aitoja soittopaikkoja Metallican menneisyydestä. Oulunkylän urheilupuisto on kylmästi sivuutettu ja paikoiksi on valittu vähemmän tunnettuja pikkumestoja kuten Hammersmith Odeon Lontoossa. Lavarekvisiitan teemat ammennetaan vanhoilta levyiltä, esimerkistä käyvät Master of Puppetsin jättikädet heilumassa stagen päällä. Valoshow, kuvaus ja yleisilme ovat hieman vaatimattomat, sillä jälki on haalea ja vanhaan Guitar Hero -muottiin jämähtänyttä.
Biiseissä on myös lisukkeita, joiden parasta antia ovat bootleg-videot Metallican keikoilta. Kännykkävideot ovat äänenlaadultaan karmeita, mutta viehätys onkin silottelemattomassa katsojanäkökulmassa. Videoita on tosin harmittavan vähän. Toinen lisuke on Metallifacts eli biisien kiva tietää -tietopaketit, jotka näytetään tekstipätkinä samalla, kun peli-Metallica soittaa ruudulla.
Oikeutta kaikille
Bändipeli onnistuu tai kaatuu biisilistaansa. Guitar Hero: Metallican kappaleiden lukumäärä jää tavallisista Guitar Heroista ja Rock Bandeista, mutta nyt ei jaetakaan jokaiselle jotakin vaan täsmämetallia faneille. Valinnat ovat silkkaa parhautta, kun Mama Said -uikutukset ynnä muut on jätetty pois ja keskitytty oleelliseen. Valintojen onnistumisesta kertoo parhaiten se, että huomattavimmat puutteet ovat Blackened, And Justice for All ja Ride the Lightning, jotka jätettiin pois, koska ne ovat myynnissä Rock Bandille.
Jos jotain haluaisin valinnoissa muuttaa, niin lisäedustusta And Justice for All -albumille. Kahden Rock Band -biisin poisjäännistä huolimatta korvaavaa materiaalia olisi koko loistava levy pullollaan. Peliin päässyt Dyers Eve on niin hieno viiden minuutin rutistus, että sen lisäksi olisi kaivannut muutakin kuin The Shortest Straw’n ja kuluneen Onen.
Muiden bändien biisit ovat mukava lisä, mutta Metallican takia tätä pelataan. Esimerkiksi Queen ja Lynyrd Skynyrd tuntuvat oudoilta seurassa, vaikka valinnoille onkin perusteet. Alkuperäisversiot ovat parempia kuin Metallican cover-versiot, mutta huonosti kattaukseen sopivia. Tiukkaan uhoava Machine Head ja Mastodon sen sijaan piristävät peliä kuin Robert Trujillo Metallicaa (todella paljon).
Guitar Hero: World Tourin nettikaupassa julkaistu Death Magnetic -levy on yhteensopiva myös Guitar Hero: Metallican kanssa. Muut lisäbiisit eivät toimi. Pelilevyn biisejä ei myöskään voi siirtää DLC-muotoon World Tourissa pelattavaksi. Hienosti mallinnetun bändin ja lisäsisältöjen ansiosta ei sitä tosin edes haluaisi tehdä.
Minusta ei taida saada Metallican aktiivikuuntelijaa enää millään, mutta itse soittaessa vanhasta on helppo innostua vähäksi aikaa.
* * * * *
Kill ’Em All – 1983
Hit the Lights
Whiplash
Seek and Destroy
Ride the Lightning – 1984
Fight Fire With Fire
For Whom the Bell Tolls
Fade to Black
Creeping Death
Master of Puppets – 1986
Battery
Master of Puppets
The Thing That Should Not Be
Welcome Home (Sanitarium)
Disposable Heroes
Orion
…And Justice for All – 1988
One
The Shortest Straw
Dyers Eve
”The Black Album” – 1991
Enter Sandman
Sad But True
The Unforgiven
Wherever I May Roam
Nothing Else Matters
Load – 1996
King Nothing
ReLoad – 1997
Fuel
The Memory Remains
Garage Inc. – 1998
Mercyful Fate (Medley)
S&M – 1999
No Leaf Clover
St. Anger – 2003
Frantic
Death Magnetic – 2008
All Nightmare Long
* * * * *
Vierailevat tähdet
Ace of Spades – Motörhead
Albatross – Corrosion of Conformity
Am I Evil? – Diamond Head
Beautiful Mourning – Machine Head
The Black River – Sword The Sword
Blood and Thunder – Mastodon
The Boys Are Back In Town – Thin Lizzy
Demon Cleaner – Kyuss
Evil – Mercyful Fate
Hell Bent for Leather – Judas Priest
Mommy’s Little Monster – Social Distortion
Mother of Mercy – Samhain
No Excuses – Alice in Chains
Stacked Actors – Foo Fighters
Stone Cold Crazy – Queen
Toxicity – System of a Down
Tuesday’s Gone – Lynyrd Skynyrd
Turn the Page – Bob Seger and the Silver Bullet Band
War Ensemble – Slayer
War Inside My Head – Suicidal Tendencies
84
