Gun Metal (Xbox) – Robotit ovat Marsista, hävittäjäkoneet Venuksesta

Täysi vauhti päällä ei vähempää ja itse suunnan määräsin. Tuhoa en katsonut lähempää, vain sokeasti hääräsin. Ja missä sodin aina sinne mä jäin, niin tuoksui napalmi ympärilläin. Täysi vauhti päällä ei vähempää ja siellä olla sain mä... Ha-vok-ki!

Jättiläinen, äärimmäinen – ne ovat sanoja, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen Havoc-taistelupuvusta, Helios-planeetan viimeisestä, parhaasta toivosta rauhaan. Sotakentällä Havocin maine kauas kantautui, sen kymmenmetrisen rautakuoren edessä ihmismieli antautui. Mutta hyökkääjiä on paljon ja Havoceja vain yksi. Helioksen puolustusvoimat eivät pysty kuin viivyttämään tunkeutujien vääjäämätöntä etenemistä. Kaikki toivo on laskettu Havocin varaan.

Havoc on enemmän kuin pelkkä raskaasti aseistettu jättiläisrobotti. Se on muodonmuuttaja, transformerien hengenheimolainen, joka napinpainalluksella vaihtaa habituksensa robotista ilmoja halkovaksi hävittäjäkoneeksi ja takaisin. Robottina Havoc on hidas mutta kestävä, hävittäjänä nopea mutta haavoittuvainen. Näin siis teoriassa.

Mitä pidemmälle Gun Metalia pelaa, sitä vaikeammaksi robottimuodossa liikkuminen muuttuu. Hävittäjänä pahimpaa ryöpytystä voi sentään lentää jälkipoltin täysillä pakoon, hidas robotti sen sijaan on helppo maali vihollisen tykkitulelle ja vapaata riistaa ilmapommituksille. Robottimuotoa kuitenkin tarvitaan, sillä kummallakin olomuodolla on omat asejärjestelmänsä. Oleellisinta tämä on neljän ryppäinä ammuttavissa perusohjuksissa: Kun kasetin on ampunut hävittäjällä tyhjäksi, robottimuodossa pelaaja voi laukaista vielä uuden satsin maaliinhakeutuvaa kuolemaa.

Tehtävä: mahdoton

Kun tehtäviä on vain neljätoista, ja niistä lyhyimmät kolmen minuutin hyperaktiivisia tykityksiä, Gun Metalin elinikää on pidennetty säätämällä vaikeustaso aivan hillittömäksi. Gun Metalissa armoa ei anneta eikä tehtävienaikaisia tallennuksia tunneta.

Suurimmassa osassa tehtäviä pelaaja joutuu suojelemaan jotain, joko sotilassaattueita tai hätää kärsiviä siirtokuntalaisia. Vihollisaallot hönkivät päälle joka suunnalta yksi toisensa perään ja ellei pelaaja tiedä täsmälleen mitä on tekemässä, tehtävä on tuomittu epäonnistumaan. Huippuvaikeat tehtävät aukenevat lopulta lähinnä yrityksen ja erehdyksen kautta, ja senkin jälkeen pelaajan on selviydyttävä jatkuvasta ja usein kauhistuttavaksi yltyvästä vihollistulituksesta.

Malliesimerkki Gun Metalin tehtävissä ilmenevästä pirullisesta epäreiluudesta on keikka, jossa Havoc-parka joutuu kaitsimaan tutkimussaattueen läpi miinoitetun kanjonin. Ei riitä että miinoja on matkan varrella niin maan perusteellisesti – lisäksi saattue hajaantuu kolmelle eri reitille ympäri kanjonia. Hävittäjänä paikasta toiseen kiitäminen jää pelaajan ainoaksi mahdollisuudeksi, mutta vain jos lentää riittävän matalalla. Kanjonin harjalla väijyy laser-tykkien verkosto, joka räjäyttää Havoc-suihkarin alas yläilmoista sillä sekunnilla kun se sinne sattuu eksymään. Tällaisen koettelemuksen läpäisy on lopulta sitäkin tyydyttävämpää, mutta peruspelaaja Ville Vellisen kannattaa kiertää Gun Metal kaukaa.

Suojelukeikkojen väliin ripotellut harvat hyökkäysoperaatiot ovat sitäkin nautinnollisempia. Sekunnit eivät ole enää pelaajaa vastaan, vaan etenemisen voi suunnitella harkitummin. Pari ylilentoa ja niin paljon napalmia ja ohjuksia vihollisasemiin kuin siipien alta löytyy. Ketterä muodonmuutos ilmassa ja vapaapudotus keskelle tulimyrskyä viimeistelemään mitä polystyreeni-benzeeni ei vielä lopettanut.

Kukapa ei rakastaisi napalmin tuoksua heti aamutuimaan?

Daavid vai Goljat?

Teknisesti Gun Metal on lähes virheetön. Ajoittaisen hidastelun antaa anteeksi, kun katsoo kuinka paljon tavaraa – tankkeja, pommikoneita, emoaluksia ja isoja, isoja räjähdyksiä – ruudulle parhaimmillaan tykitetään. Pelin yltäkylläinen visuaalisuus käy suorastaan ylikierroksilla, kun Havoc-hävittäjä syöksyy kuolemaa pilkaten täyttä nopeutta puiden latvojen tasalla.

Kotiteatterilaitteistoon kytkettynä Gun Metal pääsee todella oikeuksiinsa, Dolby Digital -monikanavaääni lisää taisteluun huikean ulottuvuuden. Ohilennon täpäryys ei jätä mitään arvailun varaan, kun pelaaja kuulee ampumiensa ohjuksien iskeytyvän kohteeseensa vain sydämenlyöntiä myöhemmin takavasemmallaan.

Mieltä jää kalvamaan vain yksi asia: peli ei onnistu välittämään tunnetta kymmenmetrisen jättiläisen ohjainpuikossa istumisesta. Toki pelaaja voi talloa jalkaväkeä alleen tai juosta metsän läpi kaataen puut matkallaan, mutta verrattuna muihin sotakoneisiin Havoc on lähinnä mitätön herhiläinen. Jopa tavalliset maahanlaskualukset saavat Havocin näyttämään vähäpätöiseltä, massiivisista ilmassa kelluvista taisteluristeilijöistä puhumattakaan.

Toisaalta tämä tuo peliin kiinnostavan lisäelementin: etevä pilotti voi lentää vihollisen yläpuolelle, muuttaa muotoaan ja mätkähtää robottina aluksen katolle. Kun dispersiokivääri puhuu metrin etäisyydeltä, sisälläolijat voivat alkaa lausua Ave Mariaa.

Niin kauan kun pelattavaa riittää, Gun Metal pitää pihdeissään. Korkeasta vaikeustasosta huolimatta ilo loppuu väistämättä lyhyeen. Kun moninpeliäkään ei ole, ainoaksi uudelleenpeluuarvoksi jää samojen tehtävien uusintakierros kaikilla läpipeluusta ansaituilla aseilla.

Gun Metal on räiskintäviihdettä parhaimmillaan, mutta konsolipelien nykyhinnoilla toivoisi saavan rahoilleen parempaakin vastinetta kuin kourallisen tehtäviä venytettynä sikamaisella vaikeustasolla.

Peli ilmestyy ensi vuonna myös PC:lle.

84