Sierran studioilla hallitaan rahan takomisen ja markkinoinnin jalo taito. Sen todistaa Gunman Chronicles.
Toisin kuin mainoksista ja ennakkohypestä voisi päätellä, Gunman Chroniclesilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä alkuperäisen Half-Lifen tai sen tarinan kanssa. Pelejä yhdistää vain pelimoottori. Siinä ei ole mitään hurraamista, onhan Half-Lifellä ikää jo kolmatta vuotta, eli pieni ikuisuus nopeasti kehittyvien räiskintäpelien mittakaavassa.
Gunmanin tekijät ovat vieläpä täysiä ummikoita. Pelistä ei pitänyt alunperin tulla peliä lainkaan, vaan pelkkä ilmaislevitykseen tarkoitettu modi Quake II:lle. Sierra rahoineen päätti kuitenkin toisin, ja niin vain tämä pitkin poikin maailmaa sijoittunut, kotoa käsin työskentelevä amatööriremmi olikin yhtäkkiä vastuussa täysihintaisesta Half-Lifen "jatko-osasta".
Kourallinen pollareita
Pelin kauas tulevaisuuteen ja galaksimme "läntiseen" haarakkeeseen sijoittuva tarina kertoo interstellaarista vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa puolustavista pistoleeroista, gunmaneista, jotka uljaasti taistelevat milloin mitäkin uhkaa vastaan. Tällä kertaa uhkana on muukalaisrotu xenomit, jotka, muukalaisia kun ovat, pistävät paikkoja rikki ja ovat muuten vain pirun ikäviä.
Ikävyyksien taustapiruna häärää nimetön, gunmaneista eronnut kapinakenraali, jonka suunnitelmissa xenomien ja maailmanherruuden välille on vedetty yhtäläisyysmerkki. Tai jotain sinnepäin. Juoni jää nimittäin monin paikoin hämäräksi, kiitos taustamelua vasten olemattomalla äänenvoimakkuudella puhutun dialogin.
Gunman Chronicles on aikamoinen varastettujen ideoiden sekamelska, sillä tekijöillä on ollut ilmeisiä vaikeuksia päättää apinointinsa kohdetta. Välillä ollaan viidakossa taistelemassa dinosauruksia vastaan kuin Jurassic Parkissa ikään, minkä jälkeen saadaan yhtäkkiä vastaan kuin suoraan System Shockista matkittu keskustietokoneen narttu robottikätyreineen päivineen. Tämän jälkeen ehditään vielä vierailla länkkäreitä apinoivalla aavikkoplaneetalla, josta peli vihdoin siirtyy Half-Lifen tunnelmia imitoivaan viimeiseen, ja selvästi onnistuneimpaan vaiheeseensa kapinakenraalin päämajassa.
Paikasta toiseen poukkoilevasta etenemisestä puuttuu yhtenäinen teema lähes tyystin. On turhauttavaa, että suurimman osan ajasta pelissä ei ole mitään sen perustavampaa päämäärää kuin pako seuraavalle alueelle. Half-Lifessa ja lisälevy Opposing Forcessa pelaaja sentään koko ajan tiesi mihin oli pyrkimässä ja miksi.
Säätämistä
On Gunmanissa sentään muutama omaperäinen idea, kuten muunneltavat aseet. Melkein jokaisella pelin aseella on kahdesta neljään erilaista ominaisuutta, joille kullekin löytyy useampia asetuksia. Näin yksittäiselle pyssykälle saadaan parhaimmillaan kymmenkunta erilaista tulimoodia. Esimerkiksi haulikosta voidaan säätää kuinka monta panosta kerralla ammutaan (yhdestä neljään) ja kuinka suurella hajonnalla. Singossa taasen voi vastaavasti valita muun muassa, ovatko ammukset hakeutuvia (lukitus vie aikansa), osumasta räjähtäviä ja mahdollisesti peräti pienempiin miinoitteisiin hajoavia.
Asetuksilla leikkiminen tuntuu aluksi ihan nastalta, mutta aikansa pelattuaan hidaskäyttöisten tulimoodimenujen kanssa pläräämiseen leipääntyy. Useimmat tuliasetukset ovat sitä paitsi aivan tarpeettomia. Kuka esimerkiksi haluaisi ampua haulikolla yhtä panosta maksimihajonnalla? Monimutkaisia tulimoodeja lienee myös kiittäminen siitä, että pelin asevalikoima on todella rajoittunut: nyrkit mukaan luettuna pelissä on vain kahdeksan erilaista asetta. Ja nekin ovat pohjimmiltaan luokkaa laserpyssy, vähän isompi laserpyssy, haulikko, rynnäkkökivääri ja sinko.
Pelin toinen erikoispiirre on tankilla ajelu, jota Gunman tarjoaa muutaman lyhykäisen jakson verran. Tykillä, ohjuksilla ja konekivääreillä varustettu tankki on sinänsä ihan lystikäs menopeli, mutta valitettavasti sillä ajelu jää lopultakin tyhjänpäiväiseksi kikkailuksi. Tankin puikkoihin päästyään pelaaja pakotetaan vieläpä toistuvasti jalkautumaan, milloin minkäkin vaunun tielle asetetun esteen takia.
Kun ruma sana sanotaan niinku se on
Vaikka Gunmanilla onkin hetkensä, siinä maistuu pahasti ruma sana nimeltä rahastus. Ilmaisena modina tällaista varmaan pelaisi ihan mielellään, mutta täysihintaisena pelinä Gunman Chroniclesin rahkeet loppuvat yksinkertaisesti kesken. Siitä puuttuu käytännössä kaikki mikä oli hyvää Half-Lifessa: se ei ole jännittävä, siinä ei ole tunnelmaa edes mikroskoopilla mitattavaksi, eikä sen tarina ole juuri mistään kotoisin.
Lisäksi se ei yli kaksi vuotta vanhaan Half-Lifen engineen perustuen pärjää tekniikaltaan ja toteutukseltaan oikeastaan yhdellekään muulle tämän päivän räiskintäpelille. Kun sisältö jättää enemmän kuin toivomisen varaa, ei kunnian kukko todellakaan Gunmanille laula.
Eikä Gunman Chronicles ole edes mikään erityisen pitkä peli. Tosin tämä lyhyys ei samassa määrin häiritse kuin alkuperäisessä Half-Lifessa ja sen lisälevyssä Opposing Forcessa, jotka suorastaan pakottivat pelaamaan itsensä läpi tiiviinä kertarupeamana. Kehu ei tämäkään.
Täysi pohjanoteeraus, "myöhempien aikojen Daikatana", Gunman ei ole, mutta odotuksiin ja hypeen nähden karvas pettymys kuitenkin.
| Amatöörikööri
Minua riemastutti, kun Rewolf jossain haastattelussa alleviivasi olevansa pelaajia, joten he tietävät mitä pelaajat tahtovat. Eivät ainakaan Gunmania, tai ainakaan maksullisena. Muuten allekirjoitan Tuomaksen jorinat, mutta mikä minua hämmästyttää on pelin rumuus. Pomohirviöitä lukuun ottamatta alkuperäinen Half-Life, Counter-Strike ja suurin osa muista modeista näyttävät huomattavasti ammattimaisemmilta kuin tämä synkeän ankea mutta välillä myös räikeä räpellys. Valve olisi voinut edes vähän auttaa. Kyllähän Gunmania itkemättä pelaa, mutta toivottavasti pukki toi muutakin. Nnirvi 77 |
Moninpeli
Välittääkö kukaan?
TCP/IP, 32 pelaajaa
Kun Half-Lifessakin oli sellainen, niin pakko kai se on tässäkin. Gunman Chroniclesin moninpeli on juuri sellaista perustason deathmatchia kuin räiskintäpelit tylsimmillään ihmisiä vastaan pelatessa voivat olla. Ei ideaa, ei sisältöä. Ajan haaskausta.
77
