Halo 3: ODST vetää fanipojan hiljaiseksi.
Halo-trilogian painokkain lupaus esitettiin Halo 2:n lopussa. Master Chief aikoi palata Maahan ja sotia ihmiskunnan ja Covenantin muukalaisten välisen sodan loppuun, maksoi mitä maksoi. Jos keskimmäisen osan cliffhanger-loppu piinasi faneja vuosikaudet, niin sankarin kotiinpaluu Halo 3:ssa maistui sitten sitäkin makeammalta. Mikään kohtaus missään pelissä ei ole nostattanut kylmiä väreitä kuin ne koruttomat sotilashautajaiset ennen lopputekstejä. Nimeä ei tarvitse lausua, kaiverrus muistokivessä riittää. 117.
Kenties Halo 3 olisi voinut olla pelinä vielä enemmän, mutta tunnetasolla se oli kaikin puolin tyydyttävä lopetus tieteistarinalle, joka oli minulle Tähtien sotiakin rakkaampi. Viimeinen luku oli kirjoitettu, kirjan kannet voitiin sulkea. En kerta kaikkiaan voinut pyytää enempää pelisarjalta, joka oli antanut minulle jo niin paljon.
Päivä kaunein sammuva on. Kukka kuolee korvaamaton. Kun päättyy tää, spinoffit vain jää.
Ruumisarkussa perille
Kolmososan jälkeen Halo-saaga on siirtynyt outoon paikkaan. Koska tarinaa ei voida enää kertoa eteenpäin, uusissa Halo-peleissä kaivellaan menneitä. Kun Halo Wars takertui tosi vanhoihin juttuihin, Halo 3: ODST avaa uuden näkökulman maapallon miehitykseen. ODST on nimensä mukaisesti Halo 3:n sisarteos, joka nautitaan osana suurempaa ateriaa.
Kirjainlyhenne ODST tarkoittaa Orbital Drop Shock Trooperia, avaruusaluksesta suoraan taistelukentälle laukaistavaa erikoisjääkäriä. Heille on varattu kaikkein järjettömimmät itsemurhatehtävät, kuten tunkeutuminen New Mombasan yläpuolella leijuvaan valtavaan Covenantin lippulaivaan. ODST-jääkäreiden kapselit on ammuttu jo matkalle, kun tehtävä muuttaa kesken kaiken luonnettaan. Covenantin lippulaiva avaa aliavaruusportin ja katoaa silmänräpäyksessä valovuosien päähän, vain Master Chief ja UNSC:n sotalaiva Meripihkaan Puettu kintereillään. Mitään ei ole tehtävissä, kun aliavaruushypyn jälkihyöky kärventää rynnäkkökapseleiden elektroniikan tärviölle. Ihmiskunnan toivot ovat siirtyneet hallitusta pudotuksesta vapaaseen pudotukseen.
Painovoima on julma rakastaja. Pelin päähenkilö, nimettömäksi jäävä jääkärinoviisi virkoaa rysähdyksestä vasta kuusi tuntia myöhemmin. Ensin hyvät uutiset: keltanokka ja kapseli selvisivät pudotuksesta yhtenä kappaleena. Huono uutinen on sitten se, että kapseli on osunut keskelle Covenantin miehittämää New Mombasaa, eikä ympärillä näy merkkiäkään aseveljistä. Keltanokan ei auta kuin jalkautua vihollisen partioimille kaduille ja hakeutua jollakin keinolla omiensa luokse.
Itä-Afrikan helmi New Mombasa voisi yhtä hyvin olla Covenantin kaupunki, sillä sen huippumoderneilla kaduilla ei näy ristinsielua. Ainoa asukas, jota kaupungista ei ole vielä evakuoitu, on sen infrastruktuuria valvova tekoäly. Infotauluissa silmiään räpsyttelevä pallopää vaikuttaa hieman höyrähtäneeltä, mutta yhtä kaikki, bittiaivo on satimeen jääneen tulokkaan ainoa liittolainen. Opasteita kannattaa seurata, sillä ne vinkkaavat suoraan kohti seuraavaa johtolankaa. Niitä sitten löytyykin – käytetty kaukolaukaisin, kahtia vääntynyt kiikarikivääri ja mikä hälyttävintä, lääkintämiehen tyhjentämä keinoihokanisteri.
Jokainen nyypän löytämä muistoesine laukaisee takauman, jossa joukkuetovereiden kohtalo valottuu toiminnan kautta. Vaikka jokainen on omalla tavallaan pinteessä, takaumat valavat toivoa siihen, että eksynyt yhdistetään vielä laumaansa.
Mopo, joka ei pärise
Halo 3: ODST lupaa ja antaa ison urbaanin taistelukentän, jossa voi pimeyden ja äänenvaimennetun konepistoolin turvin valita haluamansa taistelukontaktit. Mikä kuulostaa paperilta luettuna Halo-fanin märältä unelta, osoittautuu käytännössä umpitylsäksi aavekaupungiksi. Okei, kaduilla liikkuu Covenantin partioita, mutta mitä sitten? Synkässä yövalaistuksessa kylpevä sokkeloinen kaupunki tarvitsisi jotain muutakin kipinää – ihan mitä tahansa – sillä pari hassua nurkkiin piilotettua audiolokia ei vielä herätä paikkaa eloon.
Tyhjissä kulisseissa seikkailun tunnetta pahentaa se, että salapoliisityössään veripäämokkeri ei oikeastaan pääse osalliseksi yhtään mihinkään. Mikä ihmeen päähenkilö se sellainen on, jonka rooli on vain todistaa tapahtunutta? Tuppisuukin vielä! Eihän Master Chiefkään mikään väriläiskä ollut, mutta hän sentään antoi tekojen puhua puolestaan.
Onneksi mukana on niitä takaumia, sillä ne pelastavat pelin. ODST maistuu heti paljon paremmalta, kun tapahtumiin saadaan fokusta, räyhäkkäämpää toimintaa ja muita ihmisiä. Sekin piristää kummasti, että takaumia ei ole sidottu yhteen ja samaan miljööseen. Maisemat New Mombasan hätkähdyttävän korkeiden megapilvenpiirtäjien huipulta jäivät erityisesti mieleen.
Takaumien tapahtumat vaikuttavat aluksi vähän irrallisilta, mutta yhteenhän ne kaikki palaset lopulta linkkaavat. Ymmärryksen kasvaessa kasvaa myös pelko. Onko tämä todella mielenkiintoisin tarina, jonka läpeensä nerokas Bungie keksii kertoa maapallon miehityksestä? ODST-stoorin pienimuotoisuuden vielä ymmärtäisin, mutta mihin unohtui emotionaalinen kolahdus? Pelissä ei loppujen lopuksi ole kuin pelaajalle entuudestaan tuntemattomien sivuhenkilöiden henki.
Kelpo moninpeli
Vanhan viisauden mukaan Halo on paskimmillaankin parasta, eikä se ole ihan väärässä. Halo-pelejä voi moittia monista asioista, mutta ei lepsuista tulitaisteluista. Raivokkaat yhteenotot fiksuja, mutta alakynteen jäätyään oudon inhimillisiä vihollisia vastaan ovat yhä mittatikku, johon vähäisempiä räiskintäpelejä verrataan.
Halo 3: ODST ei pilaa tärkeintä vahvuuttaan, ainoastaan muuttaa sitä. Koska pelin sankari ei ole mikään yli-inhimillinen kyborgisotilas, vaan tavallinen kuolevainen, sodankäynnin sääntöihin on ilmestynyt kaikenlaisia pieniä reunaehtoja. Niinpä ODST ei ammu kahdella aseella yhtä aikaa, kestä korkeita pudotuksia tai parane vakavista vammoista ilman lääkintäkanistereita. Eipä jääkärismiehellä ole henkilökohtaista suojakenttääkään, tosin Call of Dutysta matkittu kivusta huokailu taitaa ajaa saman asian.
Muutoksiin mukautuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että taisteluissa on oltava ihan vähän varovaisempi kuin ”oikeissa” Halo-peleissä. Käytännössä selviytyminen on enemmän kiinni omista taidoista ja vaikeustasosta. Vain nössöt pelaavat Heroic-tasoa helpommalla, tosimiehet vetävät Legendarylla ja pahat kallot päällä.
Halo 3: ODST esittelee uutena moninpelimoodina Firefightin, jonka kentät on viipaloitu ovelasti suoraan yksinpelistä. Firefightissa kohdataan alati kovenevia muukalaisaaltoja enimmillään neljän pelaajan yhteisrintamana. Parin lämmittelykierroksen jälkeen aallot koventuvat suorastaan hysteerisen vaikeiksi. Pelastautukoon ken voi -fiilis tykyttää armottomasti takaraivossa, mutta kaverin jättäminen ei ole optio, sillä kuolemat verotetaan pelaajien yhteisestä elämäpotista. Ensikokeilusta lähtien koukuttava Firefight täydentää oivallisesti normaalia co-opia, jonka pelaamiseen ei aina riitä aika. Yhden Firefight-mittelön ehtii pelata vaikka kymmenessä minuutissa.
Yksinpelin osalta ODST on hankala tapaus. Pelissä on lukuisia osa-alueita ja kohtauksia, joista kaltaiseni fanin on helppo innostua. Ei Bungie sentään niin ruosteessa ole, ettei se osaisi ladata scifinäkyihinsä vastustamatonta ihmeen tuntua. Kokonaisuutta riivaa kuitenkin epätasaisuus ja tarkoitukseton konservatiivisuus. Minun makunystyröissäni ODST maistuu vanhoilta tähteiltä. Niitäkin syö, mutta Halo 3:n juhla-aterian jälkeen odotin vähän parempaa.
Nyt kun pääsisin vielä eroon riivaavasta ajatuksesta, että minun on pakko pelata kaikki Halo-pelit alusta uudestaan. Myös ODST.
* * * * *
Väsynyt välityö
Halo-sydämeni on sykkinyt aina yksin- ja co-op-pelille, sillä hyviä nettipelejä on monia, mutta kuumottavat yksinräiskinnät ovat kortilla. Arvostelen vain yksinpelin.
ODST:n Halo-sydän on edelleen puhdasta kultaa. Taistelu on tekoälykästä ja taktista, ja vaihtoehtojen ja sattuman ansiosta sama lähtötilanne etenee aina eri tavalla. Mielenkiintoista ODST:ssä onkin se, mikä pelissä ei toimi.
Öinen New Mombasa tavoittelee Blade Runneria, mutta karahtaa steriiliyteensä. Kaupunkisuunnistus syö miestä. Pitkä siirtymätaival merkitylle paikalle, jotta voi koskettaa kaverilta jäänyttä vaahtosammutinta ja käynnistää takaumatehtävän – siis mitä arbiteria?
Flashback-kentät ovat vanhaa kunnon Haloa. ODST-mosuri ei eroa spartalaisesta kuin nimeksi, ja vanhoilla eväillä mennään muutenkin. Valitettavasti sama vanha tehdään vain huonommin. Pääsarjan mahtavaa mahtipontisuutta on vain satunnaisesti, ja kenttien suunnittelu on virkamiestyötä.
On myös pakko ihmetellä, miten Master Chiefin saappaita täyttämään on laitettu mykkä ja nimetön alokas, pari junttia ja kiintiömusta, jonka tehtävänä on kuolla dramaattisesti. Oho… sori, että spoilasin.
Juoni on hämmästyttävän mitätön. Sehän voisi olla faniserviisiä ja taustoja, mutta kertookin tusinatarinan salatuilla elämillä. Inhimillinen näkökulma ja muisti palaa pätkittäin, eli perinteinen sunnuntaimysteeri, voisi toimia, mutta ei, kun hahmot ja tapahtumat eivät kosketa ja dialogi on kesäteatteria. Audioblogit ovat vielä kahta kiusallisempia.
Grafiikkakin kertoo puolilöysästä uusinnasta. Vanhahtavasta ulkonäöstä ei ole kahdessa vuodessa korjattu edes teräväpiirtoresoluution alitusta.
ODST on väsähtänyt ja väärillä raiteilla ja sen kerrontakikka ajaa osin pelin edelle. Hauskaa on silti, mutta se ei ole ODST:n ansiota.
Heikki Hurme
82
81
