Vaikka sialle laittaa huulipunaa, se on silti vain sika, kuuluu amerikkalainen sanonta. Mutta entä jos kyseessä onkin jo valmiiksi hemaiseva sika nimeltään Halo: Combat Evolved?
Väitetään, että ensimmäinen pelaamisen arvoinen first person shooter konsoleille oli Nintendo 64:n GoldenEye. Olihan se ihan kunnioitettava yritys, mutta minä väitän, että täydelliseen nappisuoritukseen päästiin vasta
Halossa (Pelit 3/02, 94 p). Se oli peli, joka käänsi minut konsoliuskoon.
Halossa oli sitä jotakin. Se latasi jo alkukenttiinsä reilusti enemmän väriä ja persoonaa kuin kaksitoista tusinaräiskintää. Alkuihastus perustui yleensä seksivau-grafiikoihin, sulaviin kontrolleihin ja kampanja-co-opiin. Mutta mitä pidemmälle Haloa pelasi, sitä enemmän siinä arvosti tosissaan taistelevia vihollisia ja kiehtovaa tarinaa, kunhan tekstittämättömistä repliikeistä ensin sai selvää. Eikä pidä unohtaa musiikkia. Siis hitto vieköön, harvan pelin tunnari on palanut yhtä lähtemättömästi muistiini kuin Halon munkkikuoro.
Halo kolahti ja kovaa, ja olen sittemmin pelannut sen ainakin kymmenen kertaa läpi. Viimeisestä kerrasta on jo aikaa, joten modernisoitu juhlapainos saapui hyvään rakoon. Modernisoitavaa riittää, sillä alkuperäisversio julkaistiin aikana ennen laajakuvatelkkareita ja Xbox Liveä.
Hyvät
Halo käynnistyy kuin kirja, josta puuttuu johdanto. Pelin ohjekirja viittaa pitkin galaksia raivoavaan suursotaan, jonka ihmiskunta on hyvää vauhtia häviämässä. Halo: Reachin (Pelit 9/10, 93 p) tapahtumia paennut sotalaiva Pillar of Autumn on tehnyt sokean yliavaruushypyn, vain päätyäkseen ylivoimaisen muukalaisvihollisen väijytykseen. Se on yksipuolinen taistelu, joka jättää rampautetun Pillar of Autumnin törmäyskurssille kohti outoa rengasmaailmaa.
Onni onnettomuudessa, että renkaan pinnalla vallitsee paratiisimaiset olosuhteet. Mitään luonnollista ohuena nauhana taivaankannen ympäri kiertyvässä maailmassa ei ole. Ketkä tämän ”Halon” ovat rakentaneet ja miksi, on pelin suurimpia mysteerejä. Totuuden tiellä on vain loputtomalta tuntuva, taivaalta laskeutuvien muukalaisjoukkojen hyöky. Jos jotain, tämä sekalaisten muukalaiskansojen seurakunta on periksi antamaton vihollinen.
Pelaajan kannalta kyse on yhden miehen sodasta, sillä Pillar of Autumnin ykkösnyrkki on ritari vihreässä haarniskassa, täysin pysäyttämätön Master Chief. Missä ikinä pelin sankari törmää muihin haaksirikkoutuneisiin, aseveljien innon ja kunnioituksen aistii joka kerta. Vitsikkäästi jätkien jutut muuttuvat heti happamiksi, jos sotasankari ampuu ”vahingossa” omia.
Omista huolehtiminen on aina ollut jännä sivujuonne Halossa. Vaikka se ei mikään virallinen tavoite ole, pelaajana olen aina tuntenut pakottavaa velvoitetta pitää peesiin lyöttäytyvät jääkäriryhmät elossa niin pitkään kuin pystyn. Ehkä kyse on heidän hauskoista repliikeistään tai sitten vain siitä, että lyhyestä eliniänodotteestaan huolimatta jääkärit eivät tyydy vain seisoskelemaan, vaan liittyvät aina pelottomasti taisteluun.
Pelko hajottaa sen sijaan vastapuolen rivit. Halon suurimpia innovaatioita on vihollisten taistelumoraali, joka murenee välittömästi, kun pienempiä otuksia johtava eliittimuukalainen puree tannerta. Eliitit ovat aina kovia luita, joita oppii väistämättä kunnioittamaan, mutta ne säälittävät pikkuötöt eivät kerta kaikkiaan kestä painetta.
Halon taistelukohtaukset eivät ole vanhentuneet kymmenessä vuodessa yhtään. Riittävän korkealla vaikeustasolla pelattuna niissä on aivan uskomatonta vaihtelevuutta ja dynamiikkaa, josta jokaisen suojan takana kyhjöttävän nykyräiskinnän sietäisi ottaa mallia.
Pahat
Räiskintäpelit, first person shooterit, ovat pohjimmiltaan tekniikkademoja. Pelaajina odotamme niiltä lähtökohtaisesti tiettyä ajanmukaisuutta ja visuaalista säihkettä, jotta pystymme todella nauttimaan pelikokemuksesta. Kukaan ei edes vilkaisisi Modern Warfaren suuntaan, jos se näyttäisi joltain parin indie-hämyn tekemältä taidepeliltä.
En voi väittää pelanneeni jokaista ”shuutteria”, mutta olen pelannut niistä useimpia. Tältä pohjalta arvioisin, että lajityyppi ei ole vielä nähnyt ensimmäistä aidosti ajatonta klassikkoaan. Halo liipaisee silti tosi, tosi läheltä, kuten uusi Anniversary-painos todistaa. Jos räiskintäpelin mittana pitää yksittäistä toimintakohtausta, Halo hipoo omassa arcademaisessa kategoriassaan täydellisyyttä. Kokonaisuutta tarkastellessa pelin ongelmilta on silti vaikea ummistaa silmiään. Materiaalia on kauniisti sanottuna pitkitetty.
Halo viimeisteltiin aikoinaan niin kiireellä Xboxin lanseeraukseen, että jokaista hyvää kenttää kohden pelissä on vähintään yhtä pitkiä jaksoja silkkaa copy-pastea. Pahimpana esimerkkinä mainittakoon päättymättömänä käytäväverkostona jatkuva Library-kenttä, jossa vihollisia pukkaa tauotta kaikilta ilmansuunnilta. Aluksi kirjastokäynti tihkuu selviytymiskauhua, mutta kun sama jyystö vain jatkuu ja jatkuu, tunnelma kuolee täysin.
Kymmenen vuotta sitten Halon yksitoikkoisuutta vielä sieti, mutta tänä päivänä härski kenttäarkkitehtuurin kierrättäminen ei enää vetele. Paatuneena Halo-fanina yllätyin, että kärsivällisyyteni oli koetuksella jo Assault on the Control Roomissa. Aika paha takaisku, sillä sen kentänhän joutuu pelaamaan lopussa vielä takaperin!
Mitä sitä kieltämäänkään, Halo paranisi aivan älyttömästi, jos turhaa filleriä karsittaisiin tai koko peli muistuttaisi sellaisia ihanaisia kenttiä kuin Truth & Reconciliation tai Silent Carthographer. Viimeksi mainittu on todellinen helmi, joka käynnistyy maihinnousulla trooppisen saaren rannalle ja päätyy huikeaan rynnäkköön saaren keskellä uinuvan laitoksen uumeniin. Vaikka saaren tapahtumilla on selkeä, ennalta käsikirjoitettu järjestyksensä, kentän rakenteessa ei ole mitään lineaarista. Silent Carthographer on Halon oma hiekkalaatikkohetki aina ajoneuvoilla kikkailua myöten.
Rumat
Koska alkuperäisen pelituntuman säilyttäminen muuttumattomana on Anniversarylle selvästi ykkösasia, restaurointityö on kohdistunut yksinomaan Halon ulkoasuun. Entisöijät ovat työstään sen verran ylpeitä, että uutta ja vanhaa kuosia voi vertailla nappia painamalla vaikka kesken pelitilanteen. Eikä siinä mitään, eron huomaa sokea Reettakin.
Pelivanhuksen päivittäminen teräväpiirtotasoiseen laajakuvaan olisi ollut jo iso parannus yksinään, mutta visuaaliset uudistukset on viety paljon pidemmälle. Pelin jokainen pinta on teksturoitu uudelleen, kenttien kulmikkuutta on vähennetty ja taustat viljelty täyteen pientä silmäkarkkia, kuten tuuheana kasvavaa metsää ja horisonttiin piirtyviä maisemia. Ankeita sisätiloja herätellään eloon övereillä valaistusefekteillä, joiden skaala ulottuu jännittävästä suorastaan mauttomaan.
Kymmenen vuotta vanhaa lähdemateriaalia on käsitelty kunnianhimoisin ottein, mutta sittenkin liian kunnioittavasti. Halo: Combat Evolved Anniversary näyttää modernilta vain hetkittäin, sillä antiikkinen kenttäarkkitehtuuri paljastaa tuon tuosta pelin todellisen iän. Sisätiloissa valhe menisi vielä läpi, Library näyttää suorastaan hyvältä, mutta kanjonimaiset ulkoilmakentät suorastaan kirkuvat vuotta 2001.
Välinäytökset olisivat kotonaan Antiikkia, antiikkia -ohjelmassa. Uusista hahmomalleista ei ole mitään apua, kun kohtausten dramatiikka hassataan 2000-luvun alun peleille ominaiseen hillittömään ylinäyttelyyn ja vuorosanoja korostavaan käsien huitomiseen. Halo käynnistyy kaikkea muuta kuin repäisevästi, kun kömpelöstä ja jaarittelevasta alkujuonnosta jatketaan toiseksi huonoimmalla kentällä (Pillar of Autumn).
Onneksi Halo ei ole oikeasti niin huono kuin alku antaa ymmärtää. Loppujen lopuksi jäin Anniversary Editionissa kaipaamaan vain jatko-osien pieniä, fiksuja uudistuksia, kuten ajoneuvojen kaappaamista, kultaeliiteiltä poimittavaa energiamiekkaa ja aseiden vaihtamista jääkäritovereille. Tarpeetonta puhdasoppisuuden vaalimista, sanon minä.
Anniversaryn moninpeli yllätti minut täysin. Se on nimittäin silkkaa lainatavaraa, käytännössä pelkkä Halo: Reachin lisäkenttäpaketti. Mukana on kuusi Halosta ja Halo 2:sta (Pelit 11/04, 96 p) nyysittyä moninpelikenttää ja yksi Halon kampanjaa mukaileva firefight-skenaario. Halo: Reachin omistamista ei sentään vaadita, Anniversary-kenttien pelaamiseen riittää pelkkä Anniversary-Halo.
Muutaman tuhannen pelaajan voimin pyörivä moninpeliyhteisö teki minuun välittömästi vaikutuksen sisäänlämpiävällä ja epäystävällisellä ilmapiirillään. Call of Dutyn ja Battlefieldin sekoittamat pelitaitoni takasivat, että sain Halon sinkohipassa melkein joka erä turpaani. Sain totta kai kuulla kunniani kivoilta pelikavereiltani. Loputtomia Covenant-aaltoja vastaan pelattava neljän pelaajan firefight oli sentään yhtä hauskaa kuin Halo: Reachista muistin. Kampanjan kepittäminen kahden pelaajan verkkopelinä on plussaa sekin.
Alennettu neljänkympin hinta huomioon ottaen en haluaisi olla liian ankara Halo: Combat Evolved Anniversarylle. Pelinä se on kuitenkin lähempänä lipevää fanipalvelua kuin omilla jaloillaan seisovaa teosta, joka houkuttelisi uusia pelaajia rengasmaailmojen ihmeelliseen maailmaan. Totaalisille ummikoille suosittelen mieluummin Halo: Reachiä.
85
