Reach. En ikinä anna sitä anteeksi.
Halo ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi. Ensin siitä kehkeytyi trilogia, sitten kokonainen tuoteperhe. Jos alkuperäinen pelitrilogia on minulle rakas kuin oma vaimoni, nämä myöhemmät sivujuonteet olivat viedä maun koko saagasta. Ensin Halo Wars jätti minut kylmäksi ja sitten Halo 3: ODST suorastaan vihaiseksi. Millä oikeudella loisteliasta nimeä oltiin syöksemässä kohti keskinkertaisuutta?
ODST oli niin laimea esitys, että se sai minut aidosti pelkäämään sarjan jäähyväispelin puolesta. Sillä jäähyväisethän nämä ovat: Activisionin kimppaan lyöttäytynyt Bungie ei enää koskaan tee meille uutta Halo-peliä.
Nukuin viimeisen yön ennen Halo: Reachia huonosti.
Reachin syksy
Halon avaruussaagassa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen ja perustanut lukuisia siirtokuntia vieraille planeetoille. Niistä tärkein on Epsilon Eridanin tähtijärjestelmässä sijaitseva Reach. Se on kraattereiden repimä nuori, vulkaaninen planeetta, joka kuin ihmeen kaupalla pystyy ylläpitämään ihmiselämää. Vuoteen 2552 mennessä luonnonvaroja pursuavasta Reachista on kehittynyt ihmiskunnan tärkein sotilasteollinen tukikohta.
Halo: Reachissa on kaikki klassisen tragedian ainekset, sillä pelin ensihetkistä lähtien on selvää, että planeetta on tuhoon tuomittu. Pelaajan kannalta asetelma on poikkeuksellinen. Kun voitto ei ole saavutettavissa, jäljelle jää vain kunniallinen mahdollisuus kaatua saappaat jalassa – ja viedä mahdollisimman monta vihollista mukana hautaan.
Reachin viimeisiä päiviä todistaa spartalaisista supersotilaista koostuva iskuryhmä Noble. Pelin varsinainen päähenkilö on iskuryhmän uusi täydennysmies. Tulokas heitetään suoraan tuleen, sillä Noble valmistautuu täyttä päätä uuteen tehtävään. Yhteys syrjäiseen releasemaan on katkennut, UNSC:llä on hyvä syy epäillä kapinallisten iskua. Vaikka ihmiskunta on jo sodassa Covenantia vastaan, kapinoivat uudisraivaajat suhtautuvat siihen pelkkänä kaukaisena selkkauksena jossain ulkoavaruuden syövereissä. Spartalaisista koko reissu on arvokkaan sotilasresurssin haaskaamista, mutta tehtävä mikä tehtävä.
Arvaahan sen, ettei siellä maaseudulla mitään kapinallisia ole. Covenant on kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt murtamattoman linnoituksen porteista sisään. Ensikohtaamista pitkitetään nautinnollisen kauan, sillä aluksi Noble löytää vain verijälkiä, savuavia raunioita ja hätääntyneitä siviilejä. Odotuksia nostatetaan vielä hetki, sitten tuli on vapaa. Action-nupit väännetään kerrasta kaakkoon, kun sateen piiskaamien nummien ylle ilmaantuu maahanlaskualus poikineen. Covenant ei ole millään tiedusteluretkellä, tämä on täysimittainen invaasio!
Housut kintuissa yllätetty UNSC kokoaa voimansa ja antaa palaa, mutta Covenant iskee kahta kovempaa takaisin. Tappiomieliala tarttuu väistämättä pelaajaankin. Minkä hemmetin puolesta tässä enää taistellaan, kun koko Reach on pian liekeissä? Pelin jälkipuoliskolla ristiriita on suistaa koko tarinan raiteiltaan, mutta kaikeksi onneksi Halo: Reachin tragedialle saadaan sittenkin kunniallinen päätös. Lopputekstejä ei sitten kannata skipata!
Eliitti sortaa
Halo: Reach iskee parasta pöytään heti ensi kentässään. Viiden spartalaisen yhteisrynnäkkö nummien yli on Haloa parhaimmillaan. Vyörytys taittuu oivallisesti epätoivoiseksi viivytystaisteluksi releaseman porteilla. Spartalaiset ajetaan kiperän hetken ajaksi selkä seinää vasten, kun muukalaiset puskevat päälle aalto toisensa jälkeen. Raskaiden panssariovien tuolla puolen spartalaisia koetellaan muukalaiseliitin kissa ja hiiri -leikillä.
Jos jotain, eliitit ovat Halo: Reachissa pelottavampia kuin koskaan. Covenantin ykkössoturit ovat isoja, ovelia ja kestäviä pirulaisia, joille ei tuota mitään vaikeuksia löylyttää varomatonta pelaajaa. Jo heroic-vaikeustasolla eliitit jättää suosiolla viimeisiksi, kätyrit sentään kaatuvat muutamalla tarkalla laukauksella. Covenantin pahnan pohjimmaiset ovat samoja säälittäviä pelkureita kuin ennenkin. Tyhmiäkin vielä, sillä muukalaisrääpäleet suojautuvat kavioiden keskelle kopsahtavalta käsikranaatilta painamalla päänsä piiloon. Sehän auttaa!
Vanhoista tutuista vihollisista jackalit ovat saaneet piristysruiskeen. Värikkäiden energiakilpien takana kykkiviä jackaleita nähdään yhä, mutta osa liskomiehistä taistelee au naturel, singahdellen pitkin poikin suorastaan petomaisella nopeudella. Halo-pelien sitkeä vainolainen flood loistaa Reachissa poissaolollaan.
On sääli, että Halo: Reach kitsastelee spartalaisten yhteiskohtauksissa. Silloin harvoin, kun Noble-tiimi on koossa, kohtauksissa on vastustamatonta tekemisen meininkiä. Spartan poikien ja tyttärien yhteisrintama on yksinkertaisesti liikaa Covenantille. Sattuneesta syystä pelaaja on suurimman osan ajasta yhden joukkuetoverin ja satunnaisten perusmosureiden tulituen varassa. Muiden spartalaisten perään ei tarvitse katsoa, sillä he ovat tosiasiallisesti kuolemattomia. Tavallisten kuolevaisten henki on sen sijaan herkässä, joten saattajille on parempi haalia edes kunnollisia aseita. Sinko ja jääkäri ovat takuuvarma yhdistelmä.
Geeniterapialla, bioaugmentaatiolla ja Mjolnir-haarniskalla vahvistettu spartalainen päähenkilö on lujaa tekoa. Haarniskan suojakentät imevät ensimmäiset osumat, sen jälkeen vahingot verotetaan suoraan omasta terveyspalkista. Suojakentät palautuvat hetken päästä täyteen tehoonsa, mutta huvennutta terveyttä saa takaisin vain hitusen. Systeemi on sangen erikoinen, sillä tällaisenaan Halo: Reach lukeutuu niihin harvoihin räiskintäpeleihin, joissa vielä kerätään parannuslaukkuja. Paluu vanhaan on tervetullutta, sillä nykymuodin mukaiset äkkiparantumiset ovat pelkkää huonojen pelaajien yliymmärtämistä.
Kun kaikki muu pettää, pelaaja voi turvautua hetkellisesti aktivoitaviin haarniskavoimiin, joita poimitaan maasta kuin poweruppeja. Hyödyllisimmistä voimista mainittakoon vihollistulta puoleensa vetävä hologrammi, ilmalennot mahdollistava rakettireppu ja selkään puukottajille sopiva näkymättömyyskenttä. Voimat ovat ihan pikkunäppäriä, mutta myönnän, etten aina muistanut edes käyttää niitä.
Maailman tehokkain käsiase
Paatuneimmankin Halo-fanin on myönnettävä, että kun olet pelannut yhtä Haloa, olet pelannut kaikkia. Halo: Combat Evolved osui niin monessa asiassa napakymppiin, että jatko-osat ovat jääneet lähinnä vanhan mestariteoksen tutkielmiksi. Halo: Reach on toki päällisin puolin modernia tekoa, mutta sydämeltään se on sama vanha Combat Evolved. Uutta tarttumapintaa annetaan niin niukalti, että Reach tuskin voittaa yhtäkään Halo-skeptikkoa puolelleen.
Ajan kultaaman Combat Evolvedin suuntaan mennään muussakin kuin parannuslaukuissa, sillä Reach hylkää pelitasapainoa rikkoneet kahden aseen yhdistelmät. Henkilökohtaisesti olisin mieluusti nähnyt dual wield -räiskintää edes yksinpelissä. Linja on sentään johdonmukainen, sillä Magnum-pistooli on palautettu jumalan vihasta seuraavaksi.
Magnumin ohella melkein kaikki klassikkoaseet ovat mukana, mitä nyt ylitehokas Battle Rifle on korvattu tasapainoisemmalla Designated Marksman Riflellä. Käytännössä DMR korvaa tutut kolmen sarjat hieman verkkaisemmilla kertalaukauksilla. Uusia aseita on yllättävän monta, muukalaisvehkeistä tykästyin erityisesti Needle Rifleen ja Concussion Rifleen. Ensiksi mainittu on tarkkuuskivääriksi muutettu versio metkoja neulasia ampuvasta Needleristä. Concussion Rifle on moukaroiva energia-ase, jonka laukaukset eivät tee niinkään paljon vahinkoa kuin potkivat vihollisia villisti ilmaan. Korkea-arvoiset eliitit rakastavat Concussion Rifleä, ja uskokaa huviksenne, siihen pommitukseen joutuminen on yhtä kärsimystä!
Vaikka pelilliset yllätykset ovat muuten vähissä, Halo: Reach onnistui sentään yhdellä episodillaan pudottamaan leukani hämmästyksestä. E3-trailerin nähneenä tiesin jo etukäteen, että Reachissa käydään avaruudessa, mutta ihan tämän kaliiberin elämystä en osannut odottaa. Spartalaisten ohjaama Sabre-hävittäjä laukaistaan kiertoradalle kantorakettien saattelemana kuin vanhoissa Apollo-filmeissä. Kun kantoraketit on hylätty, hävittäjä oikaistaan taisteluvalmiuteen. Konetykillä ja ohjuksilla aseistettu Sabre paljastuu oikeaksi Covenantin kauhuksi. Visuaalisesti loistelias avaruusmatka huipentuu kohtaamiseen valtavan vihollisristeilijän kanssa. Siis oikeasti, minulle maistuisi vaikka kokonainen peli tällaista!
Tähtivaelluksen jälkeen sankari palaa Reachin pinnalle. Taistelu ei ole vielä ohitse.
Kolmas kerta toden sanoo
Voisin moittia Halo: Reachia etäisiksi jäävistä spartalaistovereista – heidän taustojaan sivutaan tuskin lainkaan – ja loppuaan kohden intensiteettiä kadottavasta tarinasta, mutta se olisi lillukanvarsiin takertumista. Synkistä juonenkäänteistä huolimatta Halo: Reachin pelaaminen on julmetun hauskaa. Pelin ainoana suvantokohtana voidaan pitää hieman liian pitkäksi venytettyä kopteritehtävää New Alexandrian pilvenpiirtäjien yllä. Se jää vähäiseksi kupruksi muuten liki virheettömäksi viritetyssä toimintakoneistossa.
Vuosi sitten ilmestynyt ODST sai minut hiljaa epäilemään, sulattaisinko enää viidettä saman kaavan mukaan tehtyä Halo-räiskintäpeliä. Halo: Reach osoitti epäilyn täysin vääräksi. Tätä kirjoittaessa minulla on ollut peli vasta viikon ja pelaan sitä jo kolmannen kerran läpi. On vaikea keksiä väkevämpää todistusta Reachin vetovoimasta.
Reach on loistelias päätös Bungien vuosikymmenen kestäneelle Halo-urakoinnille. Se on ilman muuta vuoden paras räiskintäpeli.
* * * * *
Siniset vastaan punaiset
Vihaajien silmissä se on ”Quakea retardeille”, mutta yhtä kaikki, Halon moninpeli on oman kapean räiskintäsegmenttinsä huippua. Ainakaan konsoleilla tätä parempaa sinkohippaa ei yksinkertaisesti löydy. Hyperaktiivisen vauhdin hinta on pelien lyhytjännitteisyys – pisimmätkin matsit ovat ohi kymmenessä minuutissa.
Pelimuotoja on kaikkine muunnelmineen kymmeniä, joten moninpelin antimiin ei ihan heti pääse kyllästymään. Vaihtoehtoja riittää henkilökohtaista suoritusta mittaavista areenamatseista tavoitteellisiin joukkuepeleihin, joissa ryöstetään lippuja, vallataan alueita ja tuhotaan generaattoreita. Reachin paraatilajina pelataan monivaiheisena etenevää Invasionia, jossa yksi joukkue koostuu spartalaisista ja toinen energia-asein varustautuneista eliittiolioista. Mitä pidemmälle Invasion-matsi etenee, sitä raskaammat aseet pelaajille annetaan.
Jos muita ihmisiä vastaan pelaaminen ei innosta, Reachilla on paljon annettavaa myös co-op-puolella. Tuntikausia kestävä yksinpelikampanja ei ole suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä kimppakivasta on olemassa myös tiivistetty versio nimeltä Firefight. Se asettaa pelaajat rajatulle taistelukentälle, jonne laivataan alati kovenevia vihollisaaltoja. Äärimmäisen koukuttava Firefight muuttuu sitä hauskemmaksi, mitä kovemmaksi vaikeusasteen säätää. Pelkkä pelleilykin onnistuu, sillä Covenantin vyöryä voi hillitä vaikka loputtomilla singon laukauksilla
Jatkuvuutta Reachin moninpeli saa seikkaperäisistä pelitilastoista, pelaamalla nousevasta sotilasarvosta, päivittäin vaihtuvista henkilökohtaisista haasteista (”Tapa 100 grunttia Firefightissa”) ja oman pelihahmon kustomoinnista. Mitään pelillistä hyötyä sotisovan varustamisesta ei saa, kyse on pelkästä bling-blingistä ja muille pelaajille elvistelystä.
Harmillisen lyhyeksi jäävän yksinpelin vastapainoksi Halo: Reachin moninpelissä riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa.
Tuomas Honkala
* * * * *
Tämä on Sparta!
Yksinpelissä harha-askel, jonka nimeä ei mainita, on anteeksiannettu. Reachissa saa olla samaan aikaa sekä osa joukkoa että yhden miehen armeija. Äijäilytarina totaalisen sodan alkulaukauksista yhdistyy hienosti Master Chief -trilogiaan.
Avaruudessa käväistään ja pientä uudistustakin on, mutta tuttuahan tämä on. Mieleenpainuvimpia ovat ihmismäisempi ympäristö, pienet yksityiskohdat ja sodan kauniit scifivisiot.
Mahtipontisella reissulla Reachiin ei ole ainuttakaan oikeasti heikkoa hetkeä. Ainoa hyvän ”flow’n” notkahdus on ruuhkakohtausten ruudunpäivitys. Silloin vikkeläliikkeiset ja paikoin tosi ilkeät elitet on entistä vaikeampi tappaa. Kampanjan normaali lyhykäisyys vähän harmittaa, sillä upeaan tekoälyyn yhdistetyistä monipuolisista vihollisista ja leluista olisi laajempaankin laatusisältöön. Joitain leluja käytetään vain yhdessä kohtauksessa.
Reach on hieno lopetus Bungielle ja kenties paras Halo. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin eli vanha kaava vähän paremmin plus lisälelut. Ainoa menetys on ensi-ihastus.
Heikki Hurme
93
* * * * *
Kun rengasmaailma kiristää päätä
Harva peli tekee kehenkään pysyvää vaikutusta, mutta yhden pelin ja sen seuraukset muistan aina. Halo – se ihan ensimmäinen – käännytti minut PC-jäärästä konsolipelaajaksi.
Kääntymykseni koitti lehdistölle järjestetyssä Xbox-illassa Helsingin Kaapelitehtaalla marraskuussa 2001. Xbox oli tuolloin pelimaailman uusinta uutta ja sen lanseeraus Suomessa tapahtuisi vasta kuukausien päästä. Lähdin paikalle lähinnä ammatillisesta mielenkiinnosta, sillä en Microsoftin uudesta konsolista juuri perustanut. Kaapelitehtaalla minua odottivat vihreät säkkituolit, entuudestaan tuntematon pelivalikoima ja se kummallisen iso ohjain.
Haloon en uskonut etukäteen ollenkaan. Konsoleiden räiskintäpelit olivat siihen asti olleet pelkkä vitsi. Pelaamatta paska Halo vangitsi kuitenkin minut tuntikausiksi ruudun ääreen. Uppouduin peliin niin täydellisesti, että olin tuota pikaa unohtanut pelaavani sitä konsoliohjaimella. Mikä oivallus – tähtäimen pystyi kohdistamaan vihollisiin ilman hiiriohjausta!
Ilta teki tehtävänsä. Tervetuloa Halo, tervemenoa PC.
Pelasin Halon edellisen kerran läpi vuosi sitten, se taisi olla suunnilleen kymmenes kerta. Ikivanha räiskintäpeli puhuttelee minua vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin veitsenterävällä toiminnallaan, vilpittömän pateettisella tieteistarinalla ja pelin sielun ja tunnelman täydellisesti vangitsevalla musiikilla.
Ryppyotsaisen tarinan vastapainoksi Halon pelitilanteet on ladattu täyteen ovelaa mustaa huumoria. Halon pelaaminen ei ole mitään hiljaista hissuttelua, vaan aggressiivista puskemista suoraan vaaraa päin. Taistelut ovat joka hetki vain räjähtävän ketjureaktion päässä fyysisestä komediasta. Arvaamattomuus on iso osa Halon viehätysvoimaa.
Tuomas Honkala
93
