District 9 on loppuvuoden paras elokuva, josta kukaan ei ole kuullut etukäteen.
Kumpikin pelielokuvien fani kauhistui, kun tulevan Halo-leffan ohjaajaksi nimettiin suurelle yleisölle tuntematon Neill Blomkamp. Eteläafrikkalainen mies on tähän asti ohjannut vain pari scifimäistä lyhytelokuvaa, muuten osaaminen on ollut enemmän tv-sarjojen tehostepuolella. Eihän sellaista aloittelijaa saa päästää kallisarvoisen Halo-franchisen kimppuun!
Nettimeuhkaajat voivat hakea pinsetit ja kaivaa herneet nenästä, sillä Blomkampin ensimmäinen täyspitkä, District 9, on komea työnäyte. Jos tämän jälkeen joku epäilee, että mies oli väärä valinta Halo-ohjaajaksi, sitten en tiedä, mitä mielipiteen muuttamiseen tarvitaan. Scifitoiminnan ohjaajalta on vaikea odottaa D9:ää parempaa käyntikorttia.
Filmin pituinen metafora
Jos et ole kuullut District 9:stä etukäteen, et ole yksin. Blomkampin pikkutuotanto on lentänyt useimpien harrastajien tutkan alapuolella. Hän teki District 9:n kotimaassaan, Johannesburgin maisemissa pääosin paikallisin voimin. Näkyvyyttä projektille on haettu tuottajana toimineen Peter Jacksonin nimeä toitottamalla.
Yksi D9:n vahvuuksista on hieno tyylilajien sekoittelu, ja elokuva toimii sitä paremmin, mitä vähemmän juonesta tietää etukäteen. Tyylien välillä hyppiminen yllättää parhaiten, kun elokuvasta ei alussa oikein tiedä, mihin suuntaan se on menossa tai kuka edes on varsinainen päähenkilö.
Kaikki alkaa hienon dokumentaarisella osuudella, jossa erilainen maailmantilanne selitetään tyylikkäästi. Elokuvassa eletään nykypäivää, mutta Johannesburgin yläpuolella on jo neljännesvuosisadan ajan leijunut jättimäinen muukalaisalus. Sieltä ei aikanaan syöksynyt vihaisia valloittajia vaan joukko surkeita, aliravittuja avaruuspakolaisia. Yli miljoonapäistä hyönteisrodun massaa ei voitu ampua takaisin avaruuteenkaan, joten joukko asutettiin kaupungin laitamille rakennettuun telttakylään. Se on vuosien saatossa muuttunut ankeaksi hökkelislummiksi, joka tunnetaan nimellä alue 9.
Nykyhetken Johannesburgissa apartheid on korvautunut muukalaiserottelulla. Kaupat on jaettu erikseen ihmisille ja muukalaisille, ja kyltit pitävät pakolaiset omilla alueillaan.
Omalla aidatulla alueellaan elävät muukalaiset ovat alkaneet kyllästyä oloihinsa, ja paikalla on kasvavia mellakoita ja rikollisuutta. Niinpä ihmiset päättävät siirtää ongelman kauemmas kaupungista keskelle ei mitään. Alkaa massiivinen siirto-operaatio, jossa muukalaisia kohdellaan kuin karjaa. Vertaukset apartheidin aikaan ovat selviä ja ympäristö tekee tapahtumista omalla tavallaan aidomman tuntuisia. Samoissa maisemissa on sorrettu aina jotain, ihmisluonto ei muutu.
Inhimillisyys ei katso ulkomuotoa
Esittelyosuuden jälkeen tyyli muuttuu hiljalleen yhä enemmän kertovaksi ja mukaan tulee samalla hienovaraisesti enemmän scifielementtejä. D9:ssä scifi toimii muutenkin hienosti tarinan taustalla, eikä sitä ole nostettu itseisarvoksi. Pääosassa ovat hyvään tarinankerrontaan tarvittavat peruselementit inhimillisyydestä ja sen puuttumisesta.
Teemat ja muutamat kohtaukset ovat karua katsottavaa, vaikka iskua hiukan pehmennetäänkin scifikuorrutuksella. Tunnelmassa auttaa maanläheinen kuvaustyyli ja pääosaa esittävän Sharlto Copleyn erinomainen, naturalistinen näyttelytyyli. Leffa on miehen esikoisrooli, ja se näkyy työskentelyssä vain hyvällä tavalla.
Lopun lähestyessä toiminnan määrä kasvaa, ja viimeistään silloin Blomkamp pääsee näyttämään, että Halo-leffa on hyvissä käsissä. D9:n toiminta on nykyelokuvaksi harvinaisen koherenttia ja komeaa, liikkeellä on koko ajan looginen suunta ja tapahtumien kulusta saa järkevän kuvan. Kameraa ei viedä aivan kiinni näyttelijöihin, mikä auttaa kokonaiskuvan hahmottamisessa. Yhtä tyydyttäviä tulitaisteluita on viimeksi nähty Michael Mannin elokuvissa ja Ridley Scottin Black Hawk Downissa, joten aloittelija ei häpeä pätkääkään veteraanien rinnalla.
Muukalaisten voimapanssarin rymistely halki hökkelikylän kelpaisi oppimateriaaliksi seuraavaa Transformers-paisutusta varmasti jo suunnittelevalle Michael Baylle. Dynaaminen kohtaus on jännittävä ja komea aivan eri tavalla kuin Hollywood-kakkatuotannon riviräime. Edes tehosteet eivät missään vaiheessa hyppää esiin vain tehosteina, kuvasto on jatkuvasti uskottavaa. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että elokuvien tuotantobudjetin välillä on eroa "vain" 170 miljoonaa dollaria. Sillä summalla olisi tehty vielä yli viisi ja puoli D9:ää lisää.
District 9:ää ei kannata missata, vaikka siitä ei olisikaan kuullut etukäteen. Se tuli tehokkaasti puun takaa ja kohosi yhdeksi tämän vuoden suosikkielokuvistani. Blomkamp hyppii tyylilajien välillä, mutta tuntuu hallitsevan ne kaikki vanhan tekijän varmuudella. Ennen tätä taidonnäytettä koko Halo-leffaprojekti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, nyt jään odottamaan sitä mielenkiinnolla. Jos Haloon päätyy edes murunen District 9:n tehosta, niin luvassa on kirkkaasti paras pelifilmatisointi. Mikäli se joskus valmistuu.
Artikkeli on luettavissa www.pelit.fi:ssä 30.9.2009.
Yksinkertaisiin palikkapulmapeleihin on päivä päivältä vaikeampaa keksiä mitään uutta, joten jokaiselle tuoreelle viritykselle on syytä nostaa hattua. Vappusudokulta näyttävässä Numblastissa on yllättävän erilainen idea.
Numeroituja palikoita pyöritetään myötä- tai vastapäivään. Kun neljä samanlaista palikkaa yhdistyy, tapahtuu kaksi asiaa: palikat jämähtävät paikoilleen ja niiden numerot kierähtävät yhden isommiksi. Numeroita on vain yhdestä neljään, joten nelonen muuttuu takaisin ykköseksi. Jos kiepsahtaneiden lukujen rinnalla on vähintään kaksi vastaavaa lukua, ketju jatkuu ja uuden neliön numerot pyörähtävät. Kun viimein tajusin, että suorien poistojen sijaan neliöille kannattaa rakentaa ketjuja, pistepotti paisui rajusti.
Kombottelun uhkana ovat taso tasolta nopeammin mustaksi muuttuvat numerot. Mikäli osoittimeen sattuu neljä mustaa numeroa, ne eivät liikahda enää minnekään. Lopulta koko kenttä tukahtuu ja endless-maratoni päättyy. Kolmen minuutin aikapelissä mustat palikat eivät ehdi aiheuttaa vaikeuksia. Puolipakollinen pulmamoodi viimeistelee pelitilavalikoiman: vaihtelevat palikkakuviot pitää tuhota mahdollisimman vähillä siirroilla.
Numblast kuulostaa matemaattisen kuivalta, mutta ajatus on kaukana totuudesta. Kun yhdistelmien rakentamiseen pääsee sisälle tutoriaalin ja parin session jälkeen, Numblastiin tulee yllättävää syvyyttä ja addiktion suloiset kynnet tarraavat lujasti kiinni.
