Harlequin – Akrobatiaa ja innovaatioita

Ruutupukuinen Harlekiini vietti lapsuutensa Chimericassa, unista ja kaukaisista muistoista kootussa valtaisassa maailmassa, jossa jokaisen kulman takana odotti tutkimattomia, toinen toistaan fantastisempia maailmoja. Maailman käyttövoimana oli lapsen viaton uteliaisuus, mutta Harlekiini varttui ja muutti pois kotoa, minkä seurauksena epäuskon voimat alkoivat jäytää kotikontuja, kunnes lopulta sen sydän murtui. Niinpä niin, monenlaisia juonia peleissä näkee, mutta tämä on ehdottomasti yksi herttaisimmista, melkeinpä itkettävän liikuttava. Arvatenkin kotiin palanneen Harlekiinin tehtävänä on korjata Chimerican sydän.

Peliformaattina on läpeensä koluttu loikkimisen ja ammuskelun yhdistelmä, mutta eipä hätäillä, vielä ideasta löytyy uutta potkua, kun ei suotta pihtailla ideoiden kanssa. Sankari yltää melkoisiin temppuihin, joista itsestään selvimpiä ovat huimat pomput ja sydämien viskominen heittoaseena. Lisäksi miekkonen pystyy kapuamaan viistoja pintoja Striderin tyylisesti, roikkumaan heilureissa ja köysissä, ohjailemaan putoamistaan sateenvarjolla, konttaamaan ahtaissa paikoissa, muuttumaan vedessä polskivaksi enkelikalaksi ja pomputtelemaan ympäriinsä hyppypallon kyydissä. Aluksi seikkaillaan kellotornissa kapuammalla sen huipulle, jossa todetaan kellon pysähtyneen ja sujahdetaan kolossin uumeniin korjauspuuhiin. Jatkossa odottaa yhä vain unenomaisemmiksi muuttuvia palapeli-, karamelli- ynnä muita maisemia, joissa taatusti riittää tekemistä pitkiksi ajoiksi.

Ampumisen ja ympäriinsä viuhtomisen lisäksi sinne tänne on ripoteltu aivoja herätteleviä pulmia, joiden sijainnin tunnistaa siitä, että sankarin pään ylle syttyy lamppu. Odottelemalla pienen tovin näyttöön ilmestyy ytimekäs vihje. Enimmäkseen pulmat ovat simppeliä vipujen kääntelyä, mutta jo oikeiden namikoiden etsimisessä on aivan kylliksi puuhaa.

Monipuolisuuden lisäksi vauhdikkuus ja melkoisen kunnioitettava koko ovat pelin parhaat puolet. Jotenkin etäisesti hiipii mieleen Segan Sonic The Hedgehogin vauhdikkaat akrobaattitemput, joskin aivan yhtä mielettömään lentoon tämän sankarin rahkeet eivät riitä. Myös tekninen toteutus on huippulaatua kahden kerroksen sulavalla vierityksellä, vauhdikkailla animaatioilla ja virheettömällä pelattavuudella, unohtamatta räiskyvän kirjavaksi yltyvää värinkäyttöä.

Lievästä hehkuttelusta huolimatta Harlequin on loppujen lopuksi perin tavanomaisen tuntuinen peli, mutta sitä pelatessaan tuntuu todella uppoutuvansa uuteen ja ihmeelliseen ulottuvuuteen, mikä on aina hyvän pelin merkki. Peli vaivaa, kiusaa, härnää, houkuttelee ja lopulta melkein tekee hulluksi, kunnes silmissä alkaa vilistää lentäviä sydämiä, pomppivia kelloja sun muuta surrealistista kamaa.

90