Haunting Ground (PS2) – Et pääse pakoon

Pahimmissa painajaisissani juoksen jotain karkuun, mutta jalkani muuttuvat velliksi. Capcomin Haunting Groundissa tunnelma on yllättävän samanlainen.

Kauhuseikkailu Haunting Ground alkaa perinteisesti. Nuori neito Fiona Belli herää häkkiin teljettynä ja muistinsa menettäneenä. Ahdistavat muistikuvat auto-onnettomuudesta eivät oloa helpota.

Kuin sattumalta häkin ovi on jäänyt auki, joten Fiona pujahtaa ulos. Hän tajuaa olevansa ansassa vanhassa linnassa, eikä suinkaan yksin. Jostain kuuluu raskaita askelia ja Fionan täyttää suunnaton pakokauhu.

Ahdistus tarttuu pelaajaankin, sillä hetken päästä ohjain alkaa täristä Fionan sydämenlyöntien tahdissa ja maisemat kadottavat värinsä. Pelokkaasta nuoresta naisesta ei ole vastusta Tony Halmeen kokoiselle vajaaälyiselle jättiläiselle, joten pakoon on päästävä pian ja mieluiten piiloon.

Piilopaikaksi ei kelpaa mikä tahansa kolo, sillä kunnollisen hirviösuojan saa vain ennalta määrätyistä paikoista. Esimerkiksi vuoteen vieressä toimintonappia painamalla Fiona luikahtaa sängyn alle turvaan, jossa hänen pelkonsa pikkuhiljaa kaikkoaa. Terveyspalkkia ei näytetä ruudulla, vain padin tutina paljastaa ahdistuksen määrän.

Mustavalkoinen kauhu jähmettää

Vaikka takaa-ajaja on hidas ja kömpelö, sankarittaren paniikki tekee pakoon pötkimisestä hankalaa. Mikäli pelko muuttuu kauhuksi, Fiona kompastelee ja kuvaruutu muuttuu mustavalkoiseksi sotkuksi, jolloin kuolema on lähes varma. Pelokkaan sankarittaren ohjaaminen on toki ajoittain ärsyttävää, mutta erinomaisen hauskaa vaihtelua kliseiseen hirviölahtaukseen.

Alussa hyviä piilopaikkoja ei tunnu löytyvän mistään, mutta myöhemmin, kun linnan käytävät tulevat tutuiksi, yllättävä kohtaaminen järkensä menettäneen murhaajan kanssa ei tarkoita automaattisesti nurkkaan lentävää lusikkaa. Samaan jemmaan meneminen on silti tyhmyyttä: kolmas kerta tutussa vaatekomerossa päättyi ikävästi, kun yllättäen jätti tempaisi oven auki.

Onneksi blondi sankari ei ole täysin avuton, sillä sieltä täältä löytyy magnesiumpommeja ja muita hauskoja kemikaaleja, joilla takaa-ajajia voi hidastaa. Eri puolelle linnaa ripotelluista maljakoista paljastuu pelkoa hillitseviä yrttejä ja medaljonkeja, joista voi jalostaa entistä tehokkaampia myrkkyjä.

Kontrollit ovat melko perinteiset, joskaan hyppääminen ei onnistu. Sillä on eliminoitu väärin mitoitetuista hypyistä aiheutuvat äkkikuolemat, mikä on tasoloikka-allergikoille erinomainen uutinen. Pelissä kyllä kuollaan usein, mutta vaarapaikan lähistöllä on yleensä kaappikello, jonka kohdalla tilanteen voi tallentaa.

Koira on itsensä paras ystävä

Kuurupiilo mielipuolten kanssa on vain osa Haunting Groundin viehätystä. Varsinainen hupi irtoaa hitaasti etenevästä ja tunnelmallisesta seikkailusta, jossa pitää ratkoa pieniä pulmia päästäkseen etenemään.

Heti seikkailun alussa Fiona saa turvakseen valkoisen susikoiran, Hewien. Koiraa ei voi ohjata suoraan, mutta Fiona voi antaa sille yksinkertaisia komentoja tai yllyttää sen vihollisen kimppuun. Homman hauskuus on se, että piskillä on oma tahto ja se tottelee käskyjä sen mukaan, miten emäntä on sitä kohdellut.

Alussa en ilmeisesti muistanut ruokkia tai kehua rekkua riittävän usein, sillä Hewie huiteli omilla teillään ja vähät välitti, vaikka Fiona oli hätää kärsimässä. Vahingosta viisastuneena panostin enemmän koiran tarpeisiin ja lopussa uurastus palkittiin arvosanalla dog lover.

Osa ongelmista ratkeaa Fionan ja Hewien yhteistyönä, mutta mukana on myös perinteisempää puzzleilua, kuten avaimien etsimistä ja esineiden kääntelyä. Pääosin pulmat ovat järkeenkäypiä, mutta välillä eteen heitetään kiperiä pähkinöitä. Itse olin pahasti jumissa noin viiden pelitunnin jälkeen ja olin valmis heittämään hanskat tiskiin, mutta onneksi yön yli nukkuminen kirkasti ajatukset.

Haunting Groundissa on löydetty hyvä tasapaino seikkailun ja kauhun välillä. Välillä linnaa saa koluta kaikessa rauhassa, kunnes kulman takaa hyökkää mielipuolisesti naurava sisäkkö tai muu ilkiö. Se säpsäyttää siitäkin huolimatta, että on tiennyt törmäävänsä hulluun ennemmin tai myöhemmin.

Hitchcockin perintö elää

Erilaisia säikytysefektejä tehostetaan dramaattisilla kamerakulmilla. Kuvakulman vaihtuessa myös ohjaussuunta muuttuu, jolloin pakoon pötkivä neiti saattaa syöksähtääkin kohti takaa-ajajaansa. Ohjaukseen tottuu melko pian.

Capcomin koodarit ovat tehneet hyvää työtä, sillä seikkailu on teknisesti moitteeton. Huoneesta toiseen siirrytään sujuvasti ilman häiritseviä lataustaukoja. Grafiikka on nättiä. Pientä PlayStation 2:lle ominaista välkkymistä on, mutta peli tukee 60 Hz:n virkistystaajuutta ja lomittamatonta kuvaa. Laajakuvatuki puuttuu.

Äänipuoli on kunnossa ja kotiteatterivahvistimen omistajat voivat nauttia myös monikanavaäänistä. Upea musiikki ja taiten annostellut äänitehosteet toimivat loistavasti myös stereona. Esimerkkinä vaikka rauhoittava kellon tikitys, jonka perusteella on helppo päätellä, missä suunnassa kaivattu tallennuspaikka sijaitsee.

Pelikartalla Haunting Ground sijoittuu jonnekin Icon (Pelit 3/02, 92 pistettä) ja Silent Hillin (Peliasema 5/99, 89 pistettä) välimaastoon. Yhteistyö Hewien kanssa, hieno goottilinna ja viipyilevä tunnelma tuovat mieleen Icon. Sen sijaan shokkiefektit, ongelmat ja selkäpiitä värisyttävä musiikki ovat selvästi Silent Hill -osastoa.

Läpäisyn jälkeen pelattavaksi tulee muutama minipeli, joissa pääsee ohjaamaan Hewietä. Lisäksi salaisuuksien huoneessa voi tutustua tarkemmin bonusmateriaaliin ja sovitella Fionalle rohkeita asuja. Tosifanit saavat mahdollisuuden pelata seikkailun läpi tiukemmalla vaikeustasolla.

Vaikka samoja käytäviä tuli ravattua ristiin rastiin lähes kyllästymiseen saakka, valtavan linnan salaisuuden selvittäminen kiinnosti ajoittaisista jumeista huolimatta. Aikaa tarinan läpikäymiseen kului pelikellon mukaan neljätoista tuntia, mikä tuntui juuri sopivalta kestolta. Mainiota viihdettä.

89