Onko älyllinen räiskintäpeli mahdollinen? Sotaa ihannoivia pelejä kritisoiva Haze ainakin yrittää.
Moukkakin voi tehdä vieraisiin vaikutuksen ostamalla hyllyt täyteen kaunokirjallisuuden klassikoita ja taiten valittuja esseekokoelmia. Kirjahyllyä esitellessä ei haittaa, vaikka suurin osa jykevästä proosasta olisi jäänyt lukematta – arvovaltaiset niteet viestivät vastustamattomasti omistajansa sivistyneisyydestä.
Valitettavasti tämä silmänkääntötemppu ei ole vaihtoehto toimintapelien ystävälle. Tulikivenkatkuisista tuhosinfonioista ja Tom Clancyn militaristisista päiväunelmista koostettu pelikokoelma on olohuoneen häpeäpilkku, joka maalaa väistämättä matalamielisen kuvan omistajastaan. Tervetuloa sotahullun scifinörtin kotiin!
Vaikka kyse on loppujen lopuksi vain mielikuvista, henkevyys ja kirkkaat ajatukset eivät asu räiskintäpeleissä. Totta kai kunnollinen first person shooter on hauskempi kuin säkillinen apinoita, en minä sitä kiellä. Testosteronia tihkuvat voimafantasiat, mielikuvituksettomat toimintaelokuvien pastissit ja valiosotilaiden silotellut sankaritarinat kertovat karua kieltään räiskintäpelien henkisestä ilmastosta. Pelien sisältöjen perusteella voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: meitä räiskintäpelaajia taidetaan pitää vähän yksinkertaisina.
Ette arvaakaan kuinka ilahduin, kun kuulin Free Radical Designin Hazesta, räiskintäpelistä, joka on valmis ottamaan kantaa. Tällaiseen oljenkorteen on pakko tarttua.
Bensaa suonissa
2050-luvulle sijoittuva Haze on kertomus nuorista sotilaista, jotka palvelevat ylikansallisen Mantel-yhtymän palkka-armeijassa. Kyltymätöntä taistelutahtoa puhkuvat nuorukaiset on huumattu kuuliaisiksi nektarilla. Sen käyttö ei ole vapaaehtoista, sillä räikeänkeltainen huume virtaa asepuvun annostelijasta suoraan verenkiertoon. Mitä suurempi annos, sitä aggressiivisempi taistelija. Överit vetänyt pyssysankari käykin jo niin kuumana, että hän on valmis ampumaan kaikkea mikä liikkuu, vaikka joukkuetovereitaan.
Sotilaille nektaria mainostetaan taistelukykyä lisäävänä stimulanttina, suoranaisena välttämättömyytenä. Pienessä nektaripöhnässä sotilas on vahvempi, kestävämpi ja nopeampi. Nektari jopa terästää näköaistia niin, että vihollisten ääriviivat alkavat hohtaa. Se on melkoinen etu viidakkotaistelussa.
Totuuden vääristäminen on nektarin hätkähdyttävin ominaisuus. Sodankäynti ilman siviiliuhreja onnistuu vihdoin, koska nektari estää sotilaita näkemästä niitä! Mantel-yhtymän joukot elävät kuin keskellä videopeliä, jossa viholliset kaatuvat verettömästi ja ruumiit haihtuvat ilmaan. Sodan raadollisuus paljastuu päähenkilölle vasta, kun nektariannostelijaan iskee toimintahäiriö. Vaikka nektarivirran katkaisevaa häiriötä kestää vain hetken, ahdistava välähdys todellisuudesta järkyttää sankaria pahanpäiväisesti.
Kun häiriöt toistuvat, sankari epäilee jo mielenterveyttään. Napanuora on katkeamassa, eikä kersantti Shane Carpenter ole valmis kohtaamaan todellista maailmaa. Väkevää stuffia!
Silmät apposen suljettuina
Yhden sotilaan henkinen syöksykierre kulminoituu lopulta siihen, että pelin näkökulma vaihtuu Mantelia vastustavien sissien puolelle. Raju käänne keikauttaa osat kirjaimellisesti päälaelleen, kun kansanmurhaajina ammutut resupekkasissit muuttuvat ystäviksi ja mustanpuhuvat Mantelin joukot vihollisiksi. Vastapuolen pelaaminen voi äkkiseltään kuulostaa ässältä idealta, mutta tuota pikaa mielen valtaa tunne, että tässähän jäi käteen pelkkä patakakkonen.
Hazen kutkuttava juonirakennelma romahtaa sissiliikkeeseen siirtyessään kuin korttitalo. Nektariin verhotusta mysteeristä ei jää mitään jäljelle, kun peli jatkuu ryppyotsaisena taisteluna hyvän asian puolesta. Mikä pahinta, sissinä pelaaminen itsessään on paljon tylsempää kuin Mantel-urhona ramboilu. Loikkauksessa menetetään kiehtova kypäränäyttö, nektarilla buustatut supervoimat ja korostettu havaintokyky. Sissien erikoistaidot, kuten kuoliaaksi tekeytyminen ja panosten konvertointi, tuntuvat nektarihumalan jälkeen lähinnä vitseiltä.
Sissien puolelle siirrytään kauhealla kiireellä, reilusti ennen pelin puoliväliä. Se on todella sääli, sillä tosikkomaisessa sissileirissä ei ole tietoakaan mehukkaan satiirisesta ilmapiiristä, joka vallitsee todellisuusrajoitteisten Mantel-joukkojen keskuudessa. Kersantti Carpenterin joukkuetoverit häröilevät omissa maailmoissaan, samalla kun astetta skarpimpi joukkueenjohtaja latelee pelaajalle järkkymättömiä totuuksia luonnonjärjestyksestä, aivokemiasta ja muusta leppoisasta. Mitä sitä turhaan tunteilemaan, nehän ovat vain kemiallisia reaktioita aivoissa!
Haze ravistelee räiskintäpelien vaalimaa sotasankarimyyttiä onnistuneesti, mutta saatuaan viestinsä perille, käsikirjoittajat maalaavat itsensä nurkkaan. Tärkeistä teemoistaan huolimatta peliltä loppuu kerta kaikkiaan höyry kesken. On kuvaavaa, että vaivaisen kymmenen tunnin kokonaiskestosta huolimatta toivoin jo puolivälin tienoilla pelaavani Hazen viimeistä kenttää.
Ei kehumista
Hazea markkinoidaan yhtenä tämän hetken kuumimmista yksinoikeuspeleistä PlayStation 3:lle. Eihän hypeä tietenkään saisi purematta niellä, mutta silti markkinointiponnistelujen ja Hazen todellisten ansioiden välillä vallitsee poikkeuksellisen suuri epäsuhta.
Haze ei loista yhdelläkään osa-alueella, se on kauttaaltaan lepsua työtä. Visuaalinen ilotulitus puuttuu, pelin alhainen resoluutio (1024x576) pikemminkin venyttää käsitystämme teräväpiirtografiikasta. Kenttäsuunnittelu edustaa terässulattamoiden ja konttirahtilaivojen patenttiratkaisuja, eivätkä miljööt siksi hurmaa vetovoimallaan. Yllätyksettömät bulkkiaseet (sinko, haulikko, rynnäkkökivääri) ja tasapaksuina toistuvat vihollisosastot (missä variaatio?) nakertavat peli-iloa ratkaisevasti. Viiden sekunnin välein iskulauseitaan huutavat sissitoverit riipivät korvia.
Co-op-pelejä ei ole koskaan liikaa, joten Hazen yksinpelin läpäisy kaveriporukalla on periaatteessa ilahduttava ominaisuus. Jaetulla ruudulla pelaajia voi olla kaksi, verkossa jopa neljä, aivan kuten Halo 3:ssa. Rehellisesti sanottuna minä en ainakaan haluaisi haaskata omaa tai kavereitteni aikaa näin kehnoon räiskintäpeliin.
Hazen kuudentoista pelaajan tiimimoninpeli jäi minulta pelkän pikakokeilun asteelle. Mantel-joukkojen ja vapaustaistelijoiden ristikkäisiin tavoitteisiin perustuvat moninpelikentät vaikuttivat ihan mielenkiintoisilta. Lohdullista, että heikkoa yksinpeliä kompensoidaan edes jollain.
64
