Heart of Darkness säväytti vuosia sitten upealla grafiikallaan ja sitä odotettiin kuin seuraavaa messiasta. Sitten koko projektista ei kuulunut aikoihin mitään. Kuin varkain Heart of Darkness kuitenkin ilmestyi. Enää se ei säväytä grafiikalla tai hienoilla videopätkillä, mutta eipä hyvää peliä niiden perusteella mitatakaan.
Pohjimmiltaan Heart of Darkness on perinteinen kaksiulotteinen tasohyppely, jota on höystetty kauniilla animaatioilla ja kunnollisella juonella. Ranskalaisena tasohyppelynä Heart of Darkness noudattaa Another Worldin ja Flashbackin hidastempoisia, probleemien selvittelyyn keskittyneitä perinteitä. Japanilaisten söpöpomputtelujen ylipirteys ja vauhti loistavat poissaolollaan. Uudemmista peleistä eniten samoilla linjoilla on Abe's Oddysee.
Mielenkiintoinen juoni ja hienot videopätkät ovat toki kivoja, mutta täytyy niiden sessa olla pelikin.
Tarua vai totta?
Tyypillisistä tasohyppelyistä Heart of Darknessin erottaa myös juoni ja elokuvamainen kerronta, joka ei häpeä lainkaan Disneyn parhaimmiston rinnalla. Jo pelin intro hyvin rytmitettyine leikkauksineen on sellaista kuvallista iloittelua, ettei vastaavaa peleissä yleensä nähdä.
Tarina sinänsä on hyvin simppeli. Pelin sankari Andy karkaa koulusta leikkimään lystin koiransa kanssa. Leikki loppuu lyhyeen kun auringonpimennys tekee päivästä yön ja Andyn koira kaapataan pimeyden ytimeen. Terhakkaana kaverina Andy ei jää itkeä tuhertamaan, vaan lähtee omatekemällään avaruusaluksella kohti Tuonelan herraa, aseenaan vain sädepyssy ja ketterät jalat. Totta vai vain komeroon häpeämään suljetun Andyn mielikuvituksen tuotetta? Sitä ei sovi kertoa etukäteen.
Ammattitaitoinen elokuvamaisuus ja varsinkin komeasti pauhaava klassinen leffamusiikki eivät ole yllätys, kun katsoo, millaista väkeä peliä on ollut tekemässä. Itse pelin tekijät ovat väsänneet vastaavia tasohyppelyitä ennenkin ja musiikin on säveltänyt elokuvateemoillaan mainetta niittänyt Bruce Broughton. Musiikin soitosta vastaa aito sinfoniaorkesteri kymmenine jousisoittimineen, joten ei ihmekään, ettei se kuulosta ihan miltä tahansa pimputukselta.
Raivon partaalla
Vieraassa maailmassa edetään ruutu kerrallaan ja lähes aina vastassa on joku etenemisen estävä jippo. Esimerkiksi suolla kävellessä pitää oivaltaa kyykistyä veden alle piiloon aina kun yläpuolella lentelevät pedot syöksyvät kohti. Lihansyöjäkasvi nappaa Andyn kitusiinsa, mutta ehkäpä se jättää rauhaan, jos sen saa kylläiseksi lähellä olevan toisen kasvin siemenistä? Pulmat eivät ole mitään tappavan vaikeita ja usein ratkaisu löytyy, kun tarkkailee ympäristöä ja tarvittaessa menee pari ruutua takaisin etsimään ratkaisua.
Pulmien ratkomisen ohella välillä edetään höykyttämällä alati kintereillä olevia varjoja sädepyssyllä, joskus ainoa konsti on yksinkertaisesti pistää jalkoihin vipinää. Monet varsinkin kiipeilyä vaativat ruudut perustuvat oikean rytmin löytämiseen, tyyliin "loikkaa millintarkasti tuolle kielekkeelle, väistä tulipalloa, juokse reunalla, hyppää ja nappaa kiinni köydestä ja kiipeä nopeasti pois". Pulmat, toiminta ja tarkka hyppeleminen vaihtelevat sopivasti, varsinkin kun aina välillä herkutellaan juonta kuljettavilla videopätkillä.
Maisemat vaihtelevat sopivasti kallioilla kiipeilystä soisiin viidakkoihin, vedenalaisiin uintireissuihin ja laavaa pursuaviin luoliin. Vaikka toiminta on täysin kaksiulotteista, on maisemiin saatu syvyyttä hyvin aktiivisella ympäristöllä, joka yleensä vielä on erittäin kaunis.
Hilpeää katseltavaa ovat monet pelin mainioista hahmoista, jotka eivät edes kaikki ole vihamielisiä. Varsinkin mustien "varjojen" pelleily jaksaa naurattaa, eikä niiden animaatiossa ole säästelty. Upeaa, miten täysin litteät ja yksiväriset synkistelijät on loihdittu persoonallisiksi vekkuleiksi. Sama hassuttelu jatkuu kymmenissä eri tavoissa tehdä selvää Andysta.
Onneksi tekijät ovat armollisesti antaneet pelaajalle loputtomasti elämiä. Äkkikuolema uhkaa nimittäin todella tiuhaan ja usein padi lentää seinään kun kimuranttia paikkaa sahaa kolmattakymmentä kertaa ja aina joku pieni asia menee sopivasti pieleen. Tallennuspaikkoja on onneksi kohtalaisen usein, mutta minun puolestani niitä saisi olla vaikka joka ruudun jälkeen.
Tottele, poika!
Tasohyppelyissä täsmälliset kontrollit ovat koko touhun perusta. Tarkka hyppely ei ole järin hauskaa, jos kontrollien reagoinnissa on pienikin viive. Heart of Darkness syyllistyy juuri siihen. Monesti käy niin, että tietää tarkkaan miten ruudusta pääsee eteenpäin, mutta suoritus ei onnistu koska Andy ei hypännytkään täsmälleen sillä sekunnin murto-osalla, jolloin hyppynappia painettiin. Jos joku, niin tuollainen epätarkkuus on omiaan nostamaan raivon pintaan, kun muutenkin joitain kenttiä joutuu yrittämään kymmeniä kertoja uudestaan.
Kontrollien lisäksi ainoa suurempi moitteen aihe on seikkailun lyhyys. Ymmärtäähän sen, jos kaksi CD:tä on pakattu täyteen videoita ja musiikkia, mutta karu totuus on se, että riemu loppuu varsin lyhyeen ja sen jälkeen Heart of Darkness jää taatusti keräämään pölyä.
Kymmenien kolmiulotteisten seikkailuhyppelyiden ja Mario-kloonien seassa Heart of Darkness on piristävä tuulahdus. Kaksiulotteisuus ei haittaa lainkaan, varsinkin kun peli on kautta linjan tehty komeasti ja hauskasti yksityiskohtia unohtamatta. Vaikka Heart of Darknessin tekeminen kesti viisi vuotta, toivottavasti tämä ei jää Andyn ainoaksi seikkailuksi.
82
