Amatöörien sotajutuissa aiheena ovat tankit ja lentokoneet, asiantuntijat puhuvat huollosta ja logistiikasta. Ruotsalainen Paradox ottaa ammattilaisten otteen. Se lähestyy toista maailmansotaa kokonaisvaltaisesti politiikan, talouden ja vähän sotimisenkin kautta.

Europa Universaliksen ja Crusader Kingsin jälkeen olin varma, etteivät Paradoxin pelit ole minua varten. Ne tuntuivat päämäärättömiltä haahuiluilta ja akateemisen kuivalta näpräämiseltä. Ensimmäinen Rautasydän jäi väliin, toisen nähtyäni innostuin: historiallisuuden ja satojen kuningasideoiden keskellä näytti olevan oikea peli. Naapurin nyhveröt saakoot viimeisen mahdollisuuden.

Mahtimaista miniatyyreihin

Hearts of Iron 2:ssa ei heittäydytä yhdenkään kenraalin tai valtionpäämiehen saappaisiin, vaan johdetaan valtiota ikään kuin harmaana eminenssinä taustalla. Aika on noin toinen maailmansota, valittavana on kymmeniä valtioita ilmiselvistä Saksan, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton kaltaisista avainvalloista sellaisiin sodan mahtitekijöihin kuin Costa Rica tai vaikkapa pieni, mutta sitkeä Suomi.

Valtioilla on historiallisesti oikeat valtionpäämiehet, hallitukset ja kenraalit. Valtiomuodot, tärkeimmät teollisuuslaitokset, harjoitettu politiikka ja käytössä ollut kalusto sekä sotajoukot on nekin tehty niin lähelle silloista todellisuutta kuin mahdollista. Perusteellisuudesta huomaa, miten Paradoxilla on apunaan mittava, kansainvälinen tutkijoiden verkosto.

Voitto jaetaan demokraattisten, fasististen ja kommunististen voimien kesken. Monet historialliset tilanteet tapahtuvat kuten oikeastikin, joten Ribbentrop-sopimus jakaa Euroopan Saksan ja Neuvostoliiton kesken riippumatta siitä, mitä pelaaja tekee. Ratkaisu on mannaa niille, jotka haluavat historiallista oikeaoppisuutta. Kihelmöivä entä-jossittelu jää suurelta osin kokematta, vaikka pienemmissä asioissa sota voi edetä hyvin eri tavalla kuin oikeasti.

Taloustieteen jatkokurssi

Hearts of Iron 2:n sotatalous on niin monitahoista kaikkine syy- ja seuraus-suhteineen, että sen ymmärtäminen, selittämisestä puhumattakaan, tuntuu aluksi ylivoimaiselta. Yritän parhaani.

Valtion tarvitsemat raaka-aineet on abstraktoitu energiaan, metalliin, harvinaisiin materiaaleihin ja öljyyn. Miesvoima on oma raaka-aineensa. Esiintymät on sijoitettu oikeaoppisesti pitkin maailmaa, joten esimerkiksi liikkuvan kaluston tarvitsemaa öljyä saa lähinnä Lähi-idästä, Kaukasukselta, Norjasta ja Pohjois-Amerikasta.

Raaka-aineet kuljetetaan teollisuuslaitoksiin, joissa ne muuttuvat tuotantoyksiköiksi. Niistä työstetään kulutushyödykkeitä, huoltoyksiköitä, armeijan täydennyksiä, rahaa ja uutta kalustoa. Kulutushyödykkeet pitävät kansan tyytyväisenä, huolto armeijat toimintakunnossa ja rahalla maksetaan niin teknologian kehitys kuin poliittiset toimet.

Raaka-aineet eivät siirry itsestään tehtaille tai huolto rintamalle. Matkan varrella on pitkä ja haavoittuva kuljetusverkosto. Mitä parempi kuljetuskapasiteetti, sitä tehokkaammin miehet ja materiaali kulkevat. Lisäksi liikkumiseen vaikuttaa maalla liikenneverkoston taso, merellä kauppalaivaston tehokkuus ja turvallisuus. Ilmakuljetuksilla ei pysty hoitamaan kuin välitöntä hätäapua saarroksiin jääneille joukoille, kuten oikeastikin.

Jos huoltoverkoston hallinnointi aiheuttaa päänsärkyä, vielä enemmän sitä syntyy, kun pitää budjetoida, mihin rajallisen teollisen kapasiteettinsa käyttää. Hyvää pitäisi jakaa kuluttajille, kaluston tuotantoon, armeijan huoltoon, miesvoiman ja kaluston täydennyksiin ja vielä tuottaa jatkuvasti uudenaikaisia sotakoneita. Mitään ei ole koskaan tarpeeksi kaikille.

Para Bellum

Sotaan valmistautuminen alkaa jo vuodesta 1936, ja sota jatkuu aina vuoden 1948 loppuun. Sodan aikana teknologia loikki eteenpäin jättiläisen harppauksin, ja se näkyy myös pelissä. Keksinnöt jaetaan karkeasti maa-, meri- ja ilmavoimiin, erikseen kalustoksi ja aselajien doktriineiksi. Teolliset innovaatiot ja salaiset aseet ovat omia kategorioitaan. Edelliset ovat elintärkeitä, jälkimmäinen kantaa hedelmää vasta sodan loppupuolella, kun ydinaseet ja rakettimoottorit astuvat kuvaan.

Kutakin projektia vetää jokin teollisuuslaitoksista tai joku keksijöistä. Kunkin maan keksijät ovat yksilöllisiä. Mitä paremmin tiimin osaaminen vastaa projektin vaatimuksia, sitä jouhevammin se etenee, kunhan rahoitus hoituu. Suomessa Itämerta partioi Tikkakosken tekemä lentotukialus Suomi, Saksassa lennetään Siemens Se-109 -hävittäjällä Tupolevin TU-2 Sturmovikeja vastaan. Kannattaa muistaa, että vaikka Willy Messerschmitt oli loistava lentokonesuunnittelija, Willyn johdolla vielä 50-luvulla maavoimien doktriiniin kuuluu ratsuväkihyökkäys.

Oivallisena ideana keksintöjen suunnitelmista voi käydä kauppaa, ja valmiilla suunnitelmilla kehitystyö nopeutuu moninkertaisesti. Keksinnöt voi kehittää jo paljon ennen historiallista päivää, mutta silloin se on kallista. Jos ehdottomasti haluaa suihkumoottorit 30-luvulla, se onnistuu, mutta moni muu asia jää kivikaudelle. Pienemmillä mailla voi samanaikaisia suunnitteluprojekteja olla vähemmän kuin mahtivaltioilla.

Joviaaleja kansanmiehiä

Tärkeimmät päätökset tehdään poliittisella rintamalla. Kullakin maalla on oma ideologia, jota voi vain vähitellen muuttaa kerran vuodessa, silloinkin vain yhdellä monista akseleista, kuten tekemällä maan hieman avoimemmaksi markkinataloudelle.

Keskeinen osa politiikan toteutumisessa on kulloisellakin hallituksella ja sodanjohdolla. Valtionpäämiestä tai pääministeriä ei voi vaihtaa, mutta muut herrat kabinettiin voi valita useasta vaihtoehdosta. Paradoxin mielestä sosiaalidemokraattinen sisäministeri Urho Kaleva Kekkonen tunnetaan joviaalina kansanmiehenä, joka on liian pehmo terrorismin ja rikollisuuden torjunnassa. Urkin hyvien kansainvälisten suhteiden ansiosta ulkomaille suunnatusta miesvoimasta ja teollisuuden tuotannosta saa tavallista enemmän hyötyä.

Josif Stalin on ovela selkäänpuukottaja, jonka johtamaa hallitusta on turha ulkopuolelta juonitella nurin. Apunaan hänellä on rautanyrkkisenä öykkärinä tunnettu Molotov. Entäpä veitikka Adolf Hitler? Vihainen ja vallanhimoinen mies täynnä katkeraa kostonhimoa, mutta voittaa turhautuneen kansan puolelleen demonisella karismallaan. Ei pöhkömpi luonnehdinta.

Enimmäkseen politikointi on kaupankäyntiä ja yrityksiä vaikuttaa ulkomaihin. Lievimpiä keinoja on lobbaaminen oman ideologian suuntaan, karkeimpia valtion alistaminen nukkevaltioksi tai sulattaminen osaksi omaa valtakuntaa. Väliin sijoittuvat hallituksen kaataminen tai itsenäisyyden tunnustaminen. Jokainen ele vaatii kosolti rahaa, onnistui tai ei. Rahasta on jatkuva pula.

Sota on ulkopolitiikan jatke

Sotanäyttämönä on koko maailma. Rintamalla liikutellaan kokonaisia divisioonia ja armeijakuntia, kerralla vallataan kokonaisia läänejä. Raaka-aineiden lisäksi tavoitteina ovat poliittiset valtapisteet, joita saa lähinnä suurimpia kaupunkeja valtaamalla. Kun valtio on menettänyt kaikki merkittävät kaupunkinsa, sen voi alistaa kokonaan haltuunsa ilman, että tarvitsee vallata koko aluetta. Mitä kauemmas ja hankalampien yhteyksien päähän hyökkäys etenee, sitä vaikeampaa on huolto. Neuvostoliiton nujertaminen on oikeaoppisen kolossaalinen taistelu olosuhteita vastaan.

Suuresta mittakaavasta huolimatta peli etenee reaaliaikaisesti. Tavallinen sudenkuoppa, eli hyökkäyksen jättämä aukko rintamalinjaan, on ratkaistu mahdollisuudella käskeä vain osa rintaman divisioonista varsinaiseen hyökkäykseen, osa jää paikalleen tukemaan hyökkäystä. Käskyt voi ajoittaa tarkasti, joten eri aselajien ja divisioonien toimet saa koordinoitua tunnin tarkkuudella.

Perusyksikkö on jalkaväen divisioona, jota voi terästää muiden aselajien osastoilla, tyypillisesti vaikkapa kenttä- tai pst-tykistön patterilla. Vaikka mittakaava on strateginen, maasto otetaan huomioon tekemällä hyökkäykset jokien yli vaikeiksi. Kaupungeissa, metsäisillä alueilla ja vuoristossa panssarijoukot eivät ole vahvoilla.

Ykkös-Heartsin heikoin lenkki, ilma- ja merivoimat, on tehty uusiksi. Ne toimivat kokonaan erillään maavoimista, operoivat suuremmilla alueilla ja saavat käskynsä pidemmäksi aikaa kerrallaan. Mahdollisuuksia on valtavasti alkaen yksinkertaisista ilma- ja meripartioinneista ja jatkuen strategisiin pommituksiin, laskuvarjojoukkoihin ja maihinnousuihin.

Toiminta on uskottavaa eikä käy työlääksi. Merivoimien raportointeja piti säätää, oletuksena ne ilmoittivat vasta, kun taistelu oli menetetty. Laskuvarjojoukoissa lienee bugi, koska en saanut niitä suostuteltua kuljetuskoneisiin.

Roolipelimäisesti joukko-osastoille voi määrätä oman persoonallisen komentajan. Suuri osa kenraaleista on oikeita historiallisia henkilöitä. Rommel osaa panssarit, muttei juuri sukellusveneitä. Komentajan erikoisosaaminen kehittyy kokemuksen myötä. Mitä kokeneempi kenraali, sitä suurempaa joukkoa hän osaa käskeä.

Vallatut alueet eivät ole automaattinen tie autuuteen. Alistettu kansa ei anna miesvoimaa sotaan ja orjuutettu teollisuus köhii vajaalla. Häiriköinnit partisaanien kanssa saa niukin naukin pidettyä aisoissa perustamalla varuskuntia. Keskitysleirit ja rotuoppi raadollisimmillaan on jätetty viisaasti kokonaan pois.

Paradoxin pelien Akilleen kantapää on aina ollut tekoäly. Siihen luvattiin keskittyä erityisesti ja se näkyy. Vastus on oletuksena aavistuksen passiivista, mutta säätö pykälää aggressiivisemmaksi auttoi. Eri aselajeja tekoäly ei osaa käyttää kaikkein oivaltavimmin. Silti brittien meriherruus oli lähes ylivoimaisen murskaavaa, vaikka pelasimme kimpassa, minä Italian ja kaveri Saksan johdossa. Välimeri rauhoittui vasta, kun Gibraltar ja Suezin kanava oli suljettu. Senkin jälkeen Atlantilla lymyäviltä tukialuksilta tehdyt ilmaiskut tekivät pahaa jälkeä satamissa.

Peliin pääsee pehmeästi sisään pikkuskenaarioissa, joissa keskitytään rajattuihin sotanäyttämöihin, kuten Puolan valtaukseen ja Espanjan sisällissotaan. Talvisodassa Suomi vielä pärjää kun ei yritä mahdottomia, mutta kokonaisessa kampanjassa en ole kertaakaan onnistunut pitämään Suomea itsenäisenä. Mannerheim taistelee aikaa vastaan, kuten oikeastikin.

Sotahistoriaa sivistyneille

Hearts of Iron 2 on erilainen peli riippuen siitä, minkä valtion ottaa johdettavakseen. Suomen kokoluokassa kampanjassa on tekemistä turhan vähän, suurvalloilla tekemistä on hengästyttävän paljon. Peli pysyi minulla hanskassa keskikokoisen valtion, kuten Italian (älkää naurako) tai Japanin johdossa. Ajoittain pelaaminen tuntuu kuivakkaalta näpräämiseltä ja ahdistavalta tasapainottelulta ainaisten talousvaikeuksien kanssa, kun yhden panssaridivisioonankin saaminen valmiiksi vaatii verta, hikeä ja etenkin kyyneliä.

Hearts of Iron 2 ei avaudu heti eikä vielä viikossakaan, siihen lämpenee vähitellen. Peli edellyttää kohtalaista perehtyneisyyttä sotahistoriaan ja paljon viitseliäisyyttä. Hearts of Iron 2:ta voi perustellusti suitsuttaa perinpohjaiseksi, sodan kaikki tekijät kattavaksi strategiaeepokseksi, jossa sodan koko todellisuus on saatettu nerokkaasti muutamaksi helposti ymmärrettäväksi ja pyöriteltäväksi käsitteeksi.

Yhtä hyvin sitä voi haukkua omaan mahtipontisuuteensa hukkuvaksi mammutiksi, jossa ei peliä ole nimeksikään, mutta sitäkin enemmän tuskallista numeroiden pyörittelyä. Välillä kaiken vaikuttaminen kaikkeen, kymmenine näkyvine ja piilotettuine muuttujineen, tuntuu asioiden tarpeettomalta mutkistamiselta.

Mutta nykyään älynystyröitä hierovaa, monivivahteista ja askeettista peliä ei kannattaisi enää tehdä. Jo siksi Hearts kakkosta ei voi olla vähän rakastamatta, vieläpä silloin, kun sen pelaaminen ei ole silkkaa juhlaa.