Viikinkien taruston mukaan maailmaa luotaessa siihen kylvettiin samalla tuhon siemenet. Maailma loppuu, kun koittaa Ragnarök, sekasorron aika, jolloin jumalat laskeutuvat maan päälle ja aloittavat viimeisen taistelun.
Pahuuden jumala Loki oli kuitenkin sitä mieltä, että kahina olisi liian edullinen jumalille, joten hän varasti Odinin miekan, Freijan keihään ja Thorin vasaran heittäen ne maan päälle. Siitä syntyi sellainen suuttumus ja kähinä, että Thor ehdotti radikaalia toimenpidettä: seuraavana aamuna eräs viikinkineito oli yhdeksännellä kuukaudella, ja näin putkahti maailmaan Heimdall, Thorin poika.
Ennen jumalallisten aseiden etsintää voi määritellä sankarin ominaisuudet kolmessa yksinkertaisessa alipelissä. Aluksi katkotaan baarissa kirveellä Helgan lettejä, sitten jahdataan öljyttyä possua ja viimeisenä keräillään satamassa kultarahoja vastaantulijoiden kanssa taistellen. Ohjeista tai sen kummemmin pelistäkään ei selvinnyt, mihin ominaisuuksiin tarkalleen ottaen vaikutetaan, mutta ne lienevät taito, voima ja onni. Jakson voi myös jättää väliin, jolloin saa puolet maksimipisteistä ja puolikkaan ryhmästä, mikä on itse asiassa enemmän kuin ensimmäisillä epätoivoisilla yrityksillä saavuttaa.
Kun Heimdallin seuraksi on valittu viisi urhoa sotureista, druideista ynnä muista, päästäänkin varsinaiseen peliosuuteen, jossa lähdetään seilaamaan paatilla kolmessa maailmassa: Midgardissa, Utgardissa ja Asgardissa. Jostain sieltä pitäisi tonkia esiin jumalten kadonneet aseet.
Jokaiseen maailmaan kuuluu toistakymmentä saarta, joissa kolutaan paikkoja eräänlaisessa isometrisessä Dungeon Master -viritelmässä. Toisin sanoen kuvakulma on yläviistosta, mutta seikkailun elementteinä on tuttua esineiden ja taikojen keräilyä, pulmien ratkomista ja taistelua. Kahinointi on perin suorasukaisesti ja oikeastaan kömpelösti toteutettu. Pienessä ikkunassa on kuvattu aseellaan viuhtova miekkonen, jota kuritetaan valitsemalla menusta ase ja hyökkäysoptio tai vaihtoehtoisesti loitsu. Puolustautuakin voi, kunhan klikkaa defend-ikonia oikealla hetkellä vastustajan aloittaessa huitaisunsa. Toimenpide tosin vaatii niin järjettömän nopeat refleksit, että harvemmin siitä on mitään hyötyä.
Ongelmat ovat sitä tasoa, että painellaan lattianappeja oikeassa järjestyksessä, valitaan oikea loitsu oikeassa paikassa, esimerkiksi loihditaan esiin näkymätön silta, tuhotaan ansakuoppa sun muuta. Alueiden pahin vika on siinä, että erityisempää haarautumista tai sokkelointia ei ole havaittavissa, mikä tekee myös ongelmien ratkomisen perin yksitoikkoiseksi puuhaksi.
Alkuintron ja kolmen esipelin sarjakuvamainen grafiikka on tyyliltään mainiota, tuoden lähinnä mieleen Iso Knut -sarjakuvat. Pelihahmot sitten ovatkin tavanomaisemman näköisiä ukkeleita, poikkeuksena lähikuvat vastustajista. Ympäristössäkään ei ihmeempää hurraamista ole, sillä vaikutelma on jotenkin autio. Pikkuisen kompaktimpi suunnittelu ei olisi ollut pahitteeksi. Tunnelmallista alkuluritusta lukuunottamatta äänipuoli jää aika rujoksi typistyen lähinnä askelten tepsuttavaan ääneen.
Roolipeliksi Heimdallia ei hyvällä tahdollakaan voi luokitella, vaikka mukana onkin ominaisuuspisteitä, taitojen kehittymistä sun muuta. Ennemminkin se on sinänsä näppärä toimintaseikkailu, jossa riittää tekemistä pitkäksi aikaa. Onkin eri asia kuinka viihdyttävästi aika rientää, sillä jotenkin pelissä ei ole läheskään samaa imua kuin vastaavasti ideoiduissa Dungeon Master -peleissä.
82
