Hell on uusin tulokas cyberpunkista innoituksensa saaneiden pelien yhtäkkiä kasvaneeseen tulvaan. Ja kyllähän ne aina kelpaavat, Dante Schön! Vaan onko Hell pelkkää kromia vailla sisältöä vaiko eikö?
Vuoden 2095 Washington DC ei ole kiva paikka. Kaaos on valloillaan: jengisodat riehuvat ja demonit metsästävät uusia uhreja katujen varjoissa. Helvetti ei ole enää uskonnollista huuhaata, vaan synkkää todellisuutta. Helvetin portteja ei kuitenkaan avata milloin tahansa, sillä se on Amerikkaa hallitsevan Jumalan Käsi -organisaation käyttämä ei-toivottujen henkilöiden karkoituspaikka. Ja näitähän riittää, sillä lähes kaikki on kiellettyä: sarjakuvat, keinotodellisuus, hyvä musiikki, kaikki hauska.
Jumalan Kädellä on jopa oma poliisivoimansa, ARC. Siihen kuuluu lukematon määrä miehiä ja naisia, jotka uskovat tekevänsä oikein auttaessaan Käden toimintaa. Agenttien Gideon Eshanti ja Rachel Braque usko työnantajaansa saa kuitenkin eräänä yönä vakavan iskun, sillä Käden iskujoukot yrittävät murhata heidät kesken yöunien. Taistelukoulutetut agentit onnistuvat tietysti karkaamaan. Ja luonnollisesti halu saada Käden motiivit selville on melkoinen. Saadakseen vastauksen sankaripari joutuu ottamaan osaa niin Helvetin valtataisteluihin kuin Kättä vastustavien kapinallistenkin toimintaan.
Kaksin ryhmässä
Gideon ja Rachel aloittavat seikkailunsa kahdestaan, mutta pian heidän mukanaan kulkee maksimissaan kolmen hengen avustajaryhmä. Hahmoilla ei ole kehittyviä kykyjä, mutta jokaisella on erikoistaitonsa, esimerkiksi väärentäjästä on hyötyä tietyn passin hankkimisessa tai räjähdeasiantuntija osaa hoitaa isot paukut pelaajaa paremmin. Ruudulla näkyy vain sankaripari, muiden ryhmän jäsenten osuus jää keskustelujen ja tapahtumien kommentointiin.
Hell tuo alkuhetkistä lähtien vahvasti mieleen 'Prosen BloodNetin, jossa pelaaja komenteli New Yorkin kyberpunkmaisessa maailmassa vampyyriksi muuttuvaa dekkeriä. Hell ei pahemmin piilottele yhtäläisyyksiä ja jopa kumartaa esikuvalleen: erään kaupan seinältä roikkuu juliste BloodNetin kuolinruudusta.
Kaupunkia täplittävien baarien ja jengipiilopaikkojen välillä kuljetaan valitsemalla kohde kaupungin kartasta. Itse tapahtumapaikoilla sankarit toimivat kuin mitkä tahansa seikkalupelin päähahmot. Tullessaan kiinnostavan kohteen ylle hiiripointteri muuttuu mahdollista toimintaa kuvaavaksi, esimerkiksi puhekumppanin paljastuessa esiin tulee ihmispää ja poimittavaa esinettä ilmaisee luurankokäsi. Vasemmalla hiiren napilla pelaaja liikkuu ja suorittaa ikonien ilmaisemat toiminnot, oikealla peli antaa kuvauksen kohteena olevasta esineestä tai henkilöstä. Systeemi on helppokäyttöinen, joten sen avulla ei voi missata mitään ruudusta löytyvää.
Ruudun ylälaidasta esiin ponnahtaa paneeli, josta löytyvät niin inventaario kuin kaupungin karttakin. Kuten pitääkin, inventaariossa voi yhdistellä esineitä toisiinsa ja tutkia niitä tarkemmin.
Enter password now
Ongelmiltaan Hell on sekoitus perinteistä esinekeskeistä ratkaisua ja sanaleikkejä. Esineongelmien vaikeustaso on mukava, ja peli soljuukin eteenpäin ilman ongelmia. Sanaleikit ovatkin sitten aivan eri maata. Suunnittelijat ovat ilmiselvästi rakastuneet omaan nokkeluuteensa, sillä sanoihin liittyviä probleemoita on aivan liikaa. Ei kulu viittä minuuttia, ettei sankaripari törmää salasanasuojattuun tietokoneeseen tai tunnussanaa utelevaan ovimikkoon. Joihinkin tehtäviin on vastaus helposti löydettävissä tarkalla keskustelujen kuuntelulla ja kuvien tutkimisella, mutta suurin osa tehtävistä on yksinkertaisesti turhauttavan hankalia.
Vaikka pidän itseäni melko nokkelana sanaleikkien ratkaisijana, poltin pinnani useammin kuin kerran nuijiessani koneelle yhä uusia ehdotuksia aluksi niin helpolta vaikuttaneeseen arvoitukseen. Monta kertaa eteneminen on vain yhdestä typerästä sanasta kiinni, ja usean tunnin koneen ääressä arvailu on omiaan tuhoamaan niin pelin kiinnostusta kuin pelaajan aivosolujakin.
Keskustelkaamme asiasta
Gideon ja Rachel keräävät tietonsa kyselemällä ja haastattelemalla, onneksi Washingtonin omalaatuinen asujaimisto on valmiina jutusteluun. Sanailun alettua se useimmiten kulkee loppuun antamatta pelaajalle mitään vaikutusmahdollisuuksia. Joskus kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus kysellä tietyistä asioista, ja ruutuun ilmestyy useampi vaihtoehto. Tätä harrastetaan aivan liian harvoin, ja silloinkin valinnat eivät toimi kunnolla. Pelaajan täytyy pääsääntöisesti plarata läpi kaikki keskusteluvaihtoehdot, joten on oikestaan aivan sama, valitseeko hän jutut vai katseleeko valmista jutustelua.
Keskustelut voi milloin tahansa katsella uudelleen ruudun yläreunan paneelissa olevalla nauhurilla. Keskustelua voi etsiä joko tapahtumapaikan tai henkilön nimen mukaan, ja kaikki puhujat voi listata aakkos- tai aikajärjestyksessä. Toisin kuin BloodNetissä, tämä systeemi toimii hyvin ja on todella kullan arvoinen. Haluttu juttu on helppo löytää ja useasti keskustelujen tarkka kertaaminen on salasanaongelmien ratkaisun avain.
Väkivaltaisessa maailmassa ei ajoittaiselta väkivallalta voi välttyä, mutta Hellin taistelusysteemi ei pakota pelaajaa likaamaan toiminnalla käsiään. Taistelut toimivat ongelmapohjaisesti, joka tarkoittaa, että ennen niihin lähtemistä on tehtävä tietyt ennakkovalmistelut. Esimerkiksi demonin tappaminen vaatii tietoja eräältä henkilöltä, ilman strategiavinkkejä sankarit vain tapattavat itsensä. Idea on toimiva eikä aja seikkailupuristeja väkinäiseen toimintaan.
Elokuvakaupungin antia
Myös Hell on rohmunnut osuutensa Hollywoodin näyttelijäannista. Pelin lippulaivana ääntelee itse Dennis Hopper, joka vetääkin yhden parhaista kuulemistani ääniraidoista demoni Mr. Beautifulina. Mukana ovat myös Stephanie Seymour, Grace Jones ja Geoffrey Holder. Näistä ainoastaan Seymour esiintyy omalla naamallaan, muista kuuluu pelkkä ääni. Pelin puhutut keskustelut on näytelty taidolla, eikä niitä seuratessa kiusaannu. Tekstin saa halutessaan myös esiin.
Hellin grafiikka on kauttaaltaan renderoitua ja todella kaunista. Valoa ja varjoa on osattu käyttää tehokkaasti, ja hahmoanimaatiotkin ovat tyylikkäitä, kaukana renderoitujen kasvojen normaalikulmikkuudesta. Olisivatpa Dragon Loren tekijätkin ottaneet oppia Helvetistä.
Videonpätkiäkin löytyy, ja nekin ovat onnistuneita eivätkä erotu liikaa muusta taiteesta. Äänipuoli on hyvän puheen lisäksi melko hiljainen, tehosteet ovat hyviä, mutta niitä on harvassa, muutama aseen jyrähdys tai koneen hurahdus liikuttaa ilmamolekyylejä aiheuttaen kuuloaistimuksen syntymisen. Musiikki on tasapaksua jumputusta, semminkin kun peli ei suostunut ymmärtämään systeemistäni löytyvää Rolandia laisinkaan.
Puutteistaan huolimatta Hell tarjoaa paksunahkaiselle seikkailijalle hyvän tarinan, joka on esitetty hillityn tyylikkäästi, ja ilman massiivista salasanaongelmien tulvaa Hell olisi helvetin hyvä. Minä viihdyn Helvetissä, vaikka siellä käydessäni todella meinasin heittää kaiken toivoni koodeja ratkoessani. Vaan mikäpä helvetti olisi ilman kidutusta. Lyhytpinnaiset älköön vaivautuko.
85
