Maan uumenissa asuva kammotus halajaa nousua loukostaan. Kovanyrkkisille punaisille kundeille on nyt tilausta.
Hellboy: Science of Evil ratsastaa markkinoille elokuvan siivellä, vaikka sen juoni ei liity leffaan millään tavalla. Natseista ja maailmanvalloituksesta kertova sekava tarina liikkuu kuuden kappaleen verran Hellboyn mukana eri puolilla maapalloa. Pari kertaa pujahdetaan menneisyyteen selventämään tapahtumia, muuten liikutaan nykyisyydessä. Luvassa on paljon mäiskettä ja... no, ainakin paljon mäiskettä.
Syvältä kajahtaa
Hellboy: Science of Evilin ydin on taistelussa. Vastaan tulee joukoittain toinen toistaan oudompia otuksia, jotka haluavat Hellboylle pahaa. Kun vastustajat on listitty, aukeaa polku seuraavalle alueelle, jossa saa taas vastaansa uuden otusjoukkion. Kaavaa rikkovat vain välivideot ja ajoittaiset pikkiriikkiset pulmat.
Tässä ei siis lisenssimielessä ole mitään järkeä: Hellboy ei sarjakuvana todellakaan ole yksiulotteista mättöä, joten sarjakuvan ystävä ei pidä pelistä, eikä yksinkertaisen pelaamisen ystävä pidä sarjakuvasta.
Demoninen Hellboy on kova karju, jonka oikean käden jättinyrkki niittää vastustajia kuin viikate. Taistelusysteemi toimii tutusti: vastustajia mätkitään yksittäisillä iskuilla, sarjoilla ja erikoislyönneillä. Joillain tempuilla palautetaan vastustajien imemää elinvoimaa, toisilla taas saa hengen pois kertalaakista. Käytännössä mätkintä menee parin napin hakkaamiseksi siihen asti, kunnes kukaan ei enää nouse.
Piristyksenä Hellboy osaa käyttää ympäristöään hyväksi. Taistelujen aikana tuhoutuvista taloista, tynnyreistä ja muusta irtaimesta jää tantereelle keppejä ja muuta sälää, jota voi käyttää mätkimiseen. Välillä maassa lojuu ylisuuria miekkoja, moukareita, tukkeja ja niin edelleen. Mätkintäkaavaa kättä pidempi ei muuta, mutta tuopa edes lisäsäväyksen.
Hellboyn vastustajat vaihtelevat pikkurääpäleistä valtaviin loppupomoihin. Suurina joukkoina liikkuvat rääpäleet kestävät kuitenkin paljon kuritusta, joten nappeja saa takoa olan takaa – uudestaan ja uudestaan. Isompia möykkyjä saa mäiskiä kyllästymiseen asti. Loppupomoissa on sentään vaihtelua, mutta sekin ärsyttävämpään suuntaan. Kaavojen oppimisen, tuurin ja toiston kautta tapahtuvat taistelut saavat hermovaijerin kiristymään.
Onneksi Hellboy: Science of Evil ei ole yhtään hassumman näköinen. Värikkäät maisemat ja monipuoliset vastustajat miellyttävät silmää – kankean näköinen taistelu ei niinkään. Hahmot jäävät turhan helposti ylipitkien animaatioidensa vangeiksi, mikä tekee hallaa ohjaukselle. Ron Perlmanin letargisesti lukemat Hellboyn vuorosanat eivät tilannetta auta.
Kontrolleista ei tosin ole niin väliksi. Suurin osa Hellboyn taistelusta on sen verran helppoa, että kunhan jaksaa toistaa paria liikeyhdistelmää, pelin pelaa läpi yhdessä hujauksessa. Läpipeluu vie maltilliseltakin pelaajalta kuusi seitsemän tuntia. Sen jälkeen tarjolla ei ole muuta kuin kaksinpeli, jossa samoja mönkiäisiä kuritetaan saman juonen läpi kaverin kanssa. Moiseen tylsyyteen en haluaisi muita altistaa.
Hellboy: Science of Evil on yksitoikkoinen ja yhdentekevä, ja lopputekstien jälkeen sen unohtaa hetkessä. Tämänkaltaisten tekeleiden vuoksi lisenssipeli on kirosana.
* * * * * *
Hellboy 2: Kultainen armeija
FK/United International Pictures, 2008
Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones
Ikäraja: K11
Ihmisten maailman ja näkymättömien olentojen välille on puhkeamassa sota. Isänsä toimettomuuteen kyllästynyt haltiaprinssi haluaa haalia muinaisen kruunun palaset itselleen, jotta saisi komentoonsa pysäyttämättömän kultaisen armeijan. Jos prinssin suunnitelma toteutuu, ihmiskunta pyyhkiytyy maan pinnalta viimeistä henkeä myöten. Onneksi ihmiskunnan puolella on Hellboy – ihmisten parissa varttunut demoni.
Hellboy 2:ssa kaikki on suurempaa ja hienompaa. Ohjaaja Guillermo Del Toro vyöryttää kankaalle hätkähdyttävän oliokatselmuksen ja rosoisen maailman, jossa tehosteista ei ole tingitty. Visuaalisuus on eittämättä elokuvan suurin vahvuus. Samalla kun Del Toro on luonut satumaisen ja rikkaan maailman, hän on unohtanut päähenkilöt. Ensimmäinen Hellboy (2004) oli hahmoihinsa luottava ja niitä toiminnalla ryydittävä henkilökuvaus, kakkonen on näyttävää kertakäyttöviihdettä, jonka vaijeritemppuilut ja ylenpalttinen showmeininki eivät anna tilaa näyttelijöille. Hellboy 2:ssa jokainen on koomikko, paitsi pahiksena luimuileva siimatukkainen goottihaltia. Ensimmäisen osan lakonisesta huumorista ei näy jälkeäkään.
Hellboyn (Ron Perlman) hahmossa on silti ytyä. Tehostevyörytyksen keskellä punainen epäsankari on yhä omalla säröisellä tavallaan karismaattinen. Hellboyn tyttöystävä Liz Sherman (Selma Blair) ja aisapari Abe Sapien (Doug Jones) on sen sijaan jätetty yksiulotteisiksi täytehahmoiksi. Ensimmäisessä osassa friikkejä peilanneet ihmiset ovat nyt joko hysteerikkoja, punaniskoja tai pellejä.
Juonesta ei kannata edes puhua, mutta silti Hellboy 2:n viehätystä ei voi kieltää: se elää ja hengittää huiman mielikuvituksellisuutensa ansiosta. Harmi, että Del Torolta on unohtunut, miten joskus vähemmän on enemmän.
Mika Äärilä
2,5 tähteä
* * * * *
Mistä poika on kotoisin?
Mike Mignola (s. 1960) piirsi ennen Hellboyn henkiinherättämistä DC:lle ja Marvelille supersankarisarjakuvia, sellaisia kuin Rocket Raccoon ja Batman: Gotham by Gaslight. 1990-luvun alussa Mignola oli kypsä synnyttämään jotakin omaa ja tuloksena oli natseja, noitia ja sammakoita vilisevä Hellboy-sarja.
Ensimmäinen Hellboy-tarina Seed of Destruction julkaistiin vuonna 1993. Sen alussa eletään toisen maailmansodan lopun alkua, ja saksalaisten salainen okkultistinen operaatio Ragna Rok menee osittain pieleen. Rasputin-noita manaa natseille apuvoimia Helvetistä, mutta ylösmanattu punanahkainen, hännällinen ja nupopäinen pojannulikka materialisoituukin liittoutuneiden erikoisyksikön kokoontumispaikalle.
Professori Trevor ”Broom” Bruttenholm nimeää tulokkaan Hellboyksi ja ottaa onnettoman hoiviinsa. B.P.R.D. (Bureau of Paranormal Research and Defence), joka on Bruttenholmin perustama yliluonnollisiin hirveyksiin keskittyvä tutkimuslaitos, hoitaa pojan kouluttamisen. Rankka lapsuus, mutta rankka on aikuisuuskin, kuten myöhemmistä Hellboy-sarjoista ja -elokuvista selviää. Natsit ja sammakot eivät ota hävitäkseen.
Mignola on elokuvaprojektien myötä jättänyt Hellboyn piirtämisen muille, piirtäen itse lähinnä vain kansikuvat sarjoihin ja toimien uusien tekijöiden päällepäsmärinä. Viimeisin Hellboy-piirtäjä on englantilainen Duncan Fegredo (Kid Eternity, Enigma), jonka piirtämä Pimeyden kutsu ilmestyi juuri Egmontilta suomeksi. Molempien herrojen piirrosviivoissa on paljon samaa, mutta siinä missä Mignola on piirroksiensa yksityiskohdissa säästeliäs ja harkittu, Fegredo rappaa ruudun täydeltä. Yllättävän hyvin sarjan vakavan humoristinen henki kuitenkin säilyy.
Hellboyn apuna alusta lähtien on koko B.P.R.D:n hurja joukko, muun muassa Liz Sherman, elävä liekki ja Abe Sapien, kalaihminen. Sittemmin sankareiden tiet ovat erkaantuneet. B.P.R.D. ilmestyy omana lehtenään ilman Hellboyta ja yleensä Guy Davisin piirtämänä. Lisäksi on ilmestynyt minisarjoja mm. Abe Sapienista ja Lobster Johnsonista.
Wallu
Hellboy-sarjisalpparit (Dark Horse)
– Seed of Destruction, 1994
– Wake the Devil, 1997
– The Chained Coffin and Others, 1998
– The Right Hand of Doom, 2000
– Conqueror Worm, 2002
– Weird Tales Vol. 1, 2003
– Weird Tales Vol. 2, 2004
– Strange Places, 2006
– The Troll Witch and Others, 2007
– Darkness Calls, 2008
58
