Hægemonia: Legions of Iron (PC) – Taru avaruuksien herrasta

Joka tähtiin kurkottaa, se madonreikään kapsahtaa. Käykö näin unkarilaiselle Imperium Galacticasta Haegemoniaan siirtyneelle Digital Reality -siirtokunnalle?

Ihmiskunta on uuden ajan kynnyksellä. Tiedemiehet ovat löytäneet Aurinkokunnasta kolme madonreikää, oikopolkua aika-avaruudessa, jotka johtavat syvälle ulkoavaruuden syövereihin. Vasta perustetut Raudan Legioonat saavat tehtäväkseen tutkia ja asuttaa madonreikien tuolla puolen avautuvaa avaruutta. Ihmiskunta ei kuitenkaan ole yksin, ja tuota pikaa viaton tutkimusretki muuttuu vähemmän viattomaksi sotaretkeksi.

Master of Orionin tyylisistä vuoropohjaisista imperiumipeleistä poiketen, tosiaikaista Haegemoniaa ei pelata alusta loppuun yhtenä pitkänä rupeamana. Sen sijaan kampanja on pilkottu valmiiksi purkitettuihin tehtäviin, joissa tavoitteet vaihtelevat riittävän väkimäärän kasvattamisesta avaruuskauppaa terrorisoivien avaruuspiraattien murskaamiseen, sekä ensikontaktiin scifipeleissä pakollisten muukaisolioiden kanssa.

Tehtäviin liittyy aina aavistus epätietoisuutta, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että jokin yllättävä tapahtuma kääntää tehtävän luonteen aivan päälaelleen. Haegemonian parissa saa olla aina vähän varpaillaan. Uudelleenpelattuna samat juonikoukerot eivät tietenkään enää yllätä. ***Kampanjalla*** on kuitenkin tarpeeksi kestoa: sen reiluun kolmeenkymmeneen tehtävään tuhlaantuu helpostikin sama määrä tunteja.

Haegemonian pelialueena ei ole koko galaksi, vaan yleensä noin puolenkymmenen aurinkokunnan kokoinen kaistale paikallisavaruutta. Ilahduttavasti aurinkokunnat on mallinnettu tähtitieteellisesti melko uskottaviksi: planeetat löytyvät oikeilta kiertoradoiltaan ja niillä on omia kiertolaisia. Planeettojen ohella aurinkokunnissa on asteroidikenttiä louhittavine asteroideineen, kaasupilviä, joiden sisälle laivatutkat eivät näe, sekä madonreikiä, joiden kautta aurinkokunnasta toiseen liikutaan.

Planeetoille perustettavat siirtokunnat ovat Haegemonian kulmakiviä. Niillä tuotetaan alukset ja niiden asukkaat maksavat verot, joilla kustannetaan laivastojen ylläpito. Siirtokuntiin voi rakentaa rakennuksia, joista saa pieniä bonuksia esimerkiksi tuotantoon tai väestönkasvuun. Planeetat voi maankaltaistaa, mikä maksaa paljon ja kestää kauan, mutta myös parantaa elinolosuhteita (eli väestömaksimia) rutkasti. Siirtokunnat tuovat Haegemonian sotimiseen mukavasti lisäsyvyyttä rasittamatta pelaajaa kohtuuttomalla mikromanageroinnilla.

Rakentelun ohella Haegemoniassa tutkitaan tiedettä, joskin hieman erikoisella tavalla. Joka tehtävässä on käytössä kiinteä potti tutkimuspisteitä, jotka voi käyttää haluamallaan tavalla. Tutkitut keksinnöt säilyvät tehtävästä toiseen, mikä aiheuttaa kiperiä valintoja, pisteet kun eivät riitä kaikkeen. Esimerkiksi neljästä aseteknologiahaarasta voi yhden kampanjan aikana tutkia loppuun käytännössä vain pari.

Uusista keksinnöistä saa yleensä välittömästi kaiken hyödyn. Esimerkiksi parannukset asetekniikassa ovat kaikkien alusten käytössä.

Pommia pommin perään

Haegemonia tarjoaa monia eri tapoja sotakoneiston rahoittamiseen. Pelkän veronkeruun ohella voi louhia asteroideja, rakentaa avaruussatamia kiertäviä kauppa-aluksia tai jopa määrätä vakoojansa varastamaan vihollisen kassoista.

Harmillista kyllä, talousmekanismeja ei selvästikään ole mietitty loppuun asti. Kun siirtokuntien väkimäärä kasvaa tietyn rajan yli, ne tuottavat verotuloja enemmän kuin pelaaja pystyy ikinä tuhlaamaan. Eikä ylimääräisellä pätäkällä edes tee mitään, sillä toisin kuin tutkimus, rahavarat eivät siirry tehtävästä toiseen.

Rahojen törsäämistä vaikeuttavat osaltaan äärimmäisen tiukat yksikkörajoitukset. Sotalaivasto voi koostua parhaimmillaan korkeintaan kymmenestä osastosta ja alusten todellinen määrä riippuu osastojen rakenteesta. Esimerkiksi hävittäjiä on osastoa kohti peräti seitsemän, taisteluristeilijöitä vain kaksi. Laivastojen ohella myös avaruusasemien ja planeetoille rakennettavien puolustustykkien määrää säädellään tiukasti.

Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän rajoitukset käyvät korpeamaan. Pienimmät alusluokat, hävittäjät ja korvetit, ovat lähes hyödyttömiä, kun niitä ei voi rakentaa riittävän suuria määriä pärjäämään suurempia alusluokkia vastaan. Vikkelät pikkualukset kelpaavatkin lähinnä vain häirintään ja puolustuskyvyttömien kohteiden, kuten kaivossatelliittien tuhoamiseen. On rajoituksilla toki puolensakin. Kun laudalla on vain kymmenen nappulaa, niiden käyttöä joutuu punnitsemaan todella tarkasti.

Vihollisplaneetoille hyökätessä joutuu laittamaan kaikki munat samaan koriin, invaasioon kun tarvitsee käytännössä koko laivaston. Maajoukkoja ei tunneta, vaan planeetat on taivuteltava antautumaan kiertoratapommituksilla. Antautumista ei kannata odottaa ennen kuin pommituksiin on menehtynyt vähintään puolet planeetan väestöstä. Odottamisesta puheen ollen: pommitusten aikana on hyvä käydä keittämässä kahvit, sillä kansanmurha vie aikansa.

Vaikka planeettaa moukaroitaisiin miten raskaasti, sen tuotantokoneisto toimii koko ajan täydellä teholla. Niinpä piiritetyn planeetan kiertoradalle ilmaantuu tasaista tahtia uusia telakkarakenteita, joista epätoivoiset puolustusalukset yrittävät putkahtaa ulos häätämään hyökkääjiä. Omien laivastojen tekoäly on onneksi helppo käskyttää ampumaan nämä pyrkyrit alas automaattisesti sitä mukaa kun niitä ilmestyy. Typerintä kaikessa on, että piiritetylle planeetalle tällainen hyökkääjien häirintä on käytännössä ilmaista.

Lättynä avaruudessa

Haegemonian käyttöliittymä tuntuu aluksi toivottoman koukeroiselta, mutta kun siihen kerran tottuu, pienoisvaltakunnan käskytys osoittautuu yllättävän sujuvaksi. Tapahtui pelissä mitä tahansa, tilanteen voi aina pysäyttää lähempää tarkastelua ja pohdintaa varten.

Komentoja voi jakaa joko tavallisesta, vapaasti kuikuiltavasta avaruusnäkymästä tai sitten välilyönnin takaa esiin ponnahtavalta aurinkokuntakartalta. Aurinkokuntakartalla laivastot ja muut tärkeät kohteet näkyvät selkeinä symboleina.

Eniten totuttelua vaatii aurinkokunnasta toiseen pomppiminen, sillä kaikki systeemit kerralla näyttävää yhteisnäkymää ei ole. Näytön reunoilta näppärästi avautuvat ikonivalikot helpottavat elämää rutkasti, sillä niistä voi nopeasti keskittää pelinäkymän haluamaansa alukseen tai siirtokuntaan.

Alusten käskyttäminen on hyvin intuitiivista. Hiirtä napsauttelemalla alukset joko liikkuvat haluttuun kohteeseen, hyökkäävät tai asettuvat puolustussaattueeksi riippuen siitä, osoittaako tyhjää avaruutta, vihollista vai ystävällismielistä kohdetta. Haegemonian avaruus on kolmiulotteinen, mutta aurinkokuntien lituskaisuuden ansiosta käskyt annetaan kuin kaksiulotteisella pelilaudalla.

Alustekoälyssä ei ole valittamista. Lähestyvien vihollisten kimppuun hyökätään ja kohteet priorisoidaan vaarallisuuden mukaan. Alkeellisena taktisena valintana voi määrätä laivastonsa keskittämään tulen vihollisen asejärjestelmiin tai moottoreihin. Homeworldin alusmuodostelmien kivi-paperi-sakset-leikkiin verrattavaa manöverointia Haegemoniassa ei voi harjoittaa, joten taistelut ratkeavat käytännössä aina vahvimman laivaston hyväksi.

Alukset ansaitsevat taistelusta kokemusta, joka vaikuttaa niiden taistelukykyyn. Parhaat veteraaniyksiköt säilyvät tehtävästä toiseen. Veteraaniyksiköiden ohella mukana seuraavat sankarikomentajat, jotka henkilökohtaisella etevyydellään parantavat planeettojen ja laivastojen ominaisuuksia.

Ovelta ovelle

Peli on aivan mahdottoman kaunis. Hienot avaruusnäkymät ovat pelillisesti täysin tarpeettomia, mutta taistelujen leiskuva tehostetykitys on aivan liian näköaistia kiihottavaa, että turhaan kameran pyörittelyyn ehtisi kyllästyä.

Ja hyvä niin, sillä Haegemonia sisältää liikaa kuolleita hetkiä, jolloin ei voi tehdä muuta kuin pyöritellä peukaloitaan ja jäädä ihailemaan hienoa grafiikkaa. Haegemonian tehtävillä on myös paha tapa taantua mielenkiintoisen lähtötilanteen jälkeen mekaaniseksi toistoksi, jossa ei jää muuta tehtävää kuin siirrellä hyökkäyslaivastoaan vihollisplaneetalta toiselle kuin mitäkin heinäsirkkaparvea.

Viimeiseksi rikaksi Haegemonian rokkaan jää ajattelemattomasti kirjoitettu ohjekirja, joka lavertelee siekailematta juonipaljastuksia muukalaisroduista ja muista asioista, joista ei välttämättä etukäteen välittäisi tietää. Ohjekirjan voi onneksi jättää lukemattakin, sillä yksinpeli käynnistyy niin perin juurin opettavaisilla harjoitustehtävillä, että tyhmemmänkin luulisi kouliintuvan päteväksi avaruusmarsalkaksi.

Vaikka toisto Haegemoniaa välillä rasittaakin, yksinpeli säilyttää kiinnostavuutensa kieltämättä kliseisen, mutta silti etevästi avaruusoopperan hyväksi havaittuja peruskaavoja noudattelevan juonensa ansiosta. Haegemonia on perushuoletonta naksuttelua, jonka pariin on helppo unohtua pidemmäksikin aikaa kerralla.

84