Ovatko pelit taidetta? Hohokum ainakin uskoo niin.
Mikä on pelin määritelmä? Hohokum nostaa pöydälle tutun taide-kissan, sillä värikäs matopelikokemus haastaa perinteiset näkemykset pelin perusluonteesta. Varsinaista tavoitetta saati tarinaa ei ole, vaan Hohokum keskittyy enemmänkin leikkimiseen ja audiovisuaalisten ärsykkeiden tuottamiseen.
Hohokum on variaatio matopelistä. Ruudulla ohjataan pirtein värisävyin koristeltua möngertäjää ja tavoitteena on tutkia maastoja. Eritasoista, joskin poikkeuksetta vähäistä, interaktiota on tarjolla esimerkiksi huvipuistoajeluna ja muotojen tökkimisenä.
Okei, interaktiivisuutta siis on, joten Hohokumin pelillinen selkäjänne on kunnossa. Entäs sitten tavoitteellisuus? Nyt määrittely muuttuukin haastavaksi. Värimato matkaa tasosta toiseen, ja siinä se.
Jo ammoisista ajoista lähtien pelillä on ollut selkeä tarkoitus. Pongissa pallo pitää upottaa vastustajan selän taakse, Space Invadersissa päälle hönkivät avaruusmörrit on listittävä ja Mass Effecteissä on tehtävälistalla koko galaksin pelastaminen.
Hohokumissa taas päästellään pitkin markkia nauttien retken kuvista ja äänistä. Ympäristöt toki vaihtuvat tiuhaan, mutta tavoitteellisuutta pelistä ei löydy hyvällä tahdollakaan. Eteneminen ei perustu taitoon, sillä aluetta voi vaihtaa aina, kun siltä tuntuu.
Erilaisissa ympäristöissä on toki erilaista tekemistä, mutta kokonaisuus ei muistuta peliä vaan lasten puuhahetkeä, jossa mielikuvitus päästetään valloilleen. Mukaan liittyy muita matosia, jotka kopioivat pääkäärmeen liikkeitä, ja väripaletti pyörii liikkeiden mukana väkkärää. Mato voi muuttua myös taksiksi ja tökkiä katulamppuja päälle ajamalla niihin pahki.
Haastetta ei ole eikä sitä irtoa kontrolleistakaan. Ohjaamiseen riittää toinen padin analogisauvoista ja yhdestä nappulasta matonen kiihdyttää.
Gamus Ludus Ludus
Hohokum lukitsee itsensä pelin ja epäpelin välitilaan, jossa käydään kiivaasti keskustelua bittiviihteen kulttuurisesta roolista. Harmi vain, että jo lähtökohtaisesti pelien taidekysymys on absurdi, sillä kulttuurituotteina ne kuuluvat ilman muuta taiteen piiriin.
Pirtsakan matopelin kakskytäsenttinen tähän keskusteluun piilee interaktiivisuudessa ja tavoitteellisuudessa. Kuinka matalalle tasolle vuorovaikutuksen voi laskea, jotta peli on edelleen peli? Voiko peli vailla varsinaisia tavoitteita tai haastetta olla peli?
Kiitos digivallankumouksen, tällaisia puheenvuoroja voidaan käydä teorian sijaan kaupallisten tuotteiden kautta. Hohokum on ja ei ole peli. Se on leikkiretki, joka yksinkertaisuutensa kautta houkuttelee esiin meissä jokaisessa asuvan lapsen. Se on myös todiste peliviihteen heterogeenisyydestä, sillä digilannoitteen ansiosta latauskaupoissa kaikki kukat pääsevät rehottamaan. Mikä tulee tuhoamaan koko jutun, mutta ei ihan vielä.
Madon matka tarjoaa rentouttavan hierontahetken. Kokonaisuus on kuin interaktiivinen näytönsäästäjä, joten väri- ja äänistimuloinnin aalloille pääsee minimivaivalla. Hohokumilla on siis onnellinen loppu.
Hohokum
Arvosteltu
PS4
Saatavilla
PS3, PS Vita
Richard Hogg/Honeyslug/
Santa Monica Studios/SCEE
Ikäraja: 3
Hohokumiin ei pidä suhtautua pelinä, vaan kokemuksena.
85
